Dombey lähtee matkalle
"Herra Dombey", sanoi majuri Bagstock, "Joey B. ei ylimalkaan ole herkkä mieleltään, sillä Joseph on sitkeä. Mutta Joella on tunteensa, ja kun ne heräävät — hitto vieköön, herra Dombey", huudahti majuri äkkiä kiivastuen, "se on heikkoutta, enkä minä tahdo antautua sen valtaan".
Tällaisella tunteenpurkauksella majuri Bagstock otti Dombeyn vastaan vieraakseen porraskäytävänsä yläpäässä Prinsessan aukion varrella. Dombey oli tullut aamiaiselle majurin luo, ennenkuin he lähtisivät matkalle. Onnettoman alkuasukkaan oli jo täytynyt kokea lukemattomia onnettomuuksia leivoksien vuoksi, kun taas toisaalta elämä oli käynyt hänelle taakaksi keitettyjä munia koskevien temppujen takia.
"Vanhan bagstockilaisen sotilaan ei sovi antautua tunteittensa valtaan", huomautti majuri lempeämmästi, "mutta hitto vieköön, herra Dombey!" lisäsi hän raivostuen uudelleen, "minä valitan suruanne!"
Majurin tulipunaiset kasvot kävivät yhä tummemmiksi, ja hänen hummerinsilmänsä pullottivat entistä enemmän hänen puristaessaan Dombeyn kättä. Tätä rauhallista temppua suorittaessaan hän oli niin uhkaavan näköinen kuin olisi halunnut heti nyrkkeillä Dombeyn kanssa tuhannesta punnasta ja Englannin mestaruudesta. Tehden päällään kiertoliikkeen ja päästäen kuuluville hevosenköhää muistuttavan huohotuksen majuri johti vieraansa sisään ja lausui hänet siellä tervetulleeksi (saavutettuaan nyt tunteiden tasapainon) matkatoverin suoralla ja luottavaisella tavalla.
"Dombey", virkkoi majuri, "onpa hauskaa tavata teitä. Olen ylpeä tapaamisestamme. Ei ole Euroopassa monta miestä, joille J. Bagstock sanoisi niin — sillä Josh on suorasukainen — hänen luonteensa on sellainen — mutta Joey B. on ylpeä tavatessaan teidät, Dombey."
"Majuri", vastasi Dombey, "te olette kovin ystävällinen".
"En, hyvä herra", sanoi majuri, "en, lempo soikoon! Se ei ole minun luonteeni mukaista. Jos Joen luonne olisi sellainen, voisi hän tällä hetkellä olla kenraaliluutnantti sir Joseph Bagstock, Bathin ritari, ja ottaa teidät vastaan ihan toisenlaisessa asunnossa. Huomaan, ettette vielä tunne vanhaa Joea. Mutta tämä erikoinen tilaisuus on minulle oikea ylpeyden lähde. Totta vie, arvoisa herra", lisäsi majuri päättävästi, "tämä tuottaa minulle suuren kunnian!"
Dombey, joka täysin käsitti itsensä ja rahojensa arvon, tajusi sen olevan totta eikä siis väittänyt vastaan. Mutta se, että kapteeni vaistomaisesti ymmärsi totuuden ja tunnusti sen avoimesti, oli hyvin miellyttävää. Siinä oli Dombeylle lisä varmuus, jos hän sellaista tarvitsi, että hän ei ollut erehtynyt majuria arvostellessaan. Se oli hänelle takuuna siitä, että hänen mahtinsa ulottui välittömän ympäristön ulkopuolellekin ja että majurilla upseerina ja herrasmiehenä oli siitä yhtä selvä käsitys kuin kuninkaallisen pörssin vahtimestarilla.
Ja jos koskaan oli lohdullista tietää se tai muuta sentapaista, tuotti se lohtua juuri silloin, kun hänen tahtonsa voimattomuus, hänen toiveittensa epävarmuus ja varallisuuden merkityksettömyys oli niin järkyttäväsi tunkeutunut hänen mieleensä. Mitä voisi rahalla saada, oli hänen poikansa kysynyt häneltä. Joskus, ajatellessaan lapsen kysymystä, hän saattoi tuskin ehkäistä omassa mielessään heräämästä kysymystä, mitä se tosiaankin voi toimittaa, mitä se oli saanut toimeen.