Mutta ne olivat yksinäisten hetkien ajatuksia, jotka olivat virinneet myöhään yöllä erakon synkässä epätoivossa ja raskasmielisyydessä, ja hänen ylpeytensä rauhoittui helposti saadessaan monia todistuksia asian oikeasta laidasta yhtä nuhteettomalta ja arvokkaalta taholta kuin majuri oli. Ollen ystäviä vailla Dombey alkoi tuntea kiintymystä majuriin, tosin suorastaan lämpenemättä, mutta kuitenkin vähän sulaen. Majurilla oli ollut osansa — ei sentään liian suuri — merenrannalla vietetyissä päivissä. Hän oli maailmanmies, tunsi joukon arvokkaita henkilöitä, puhui paljon ja kertoi tarinoita, ja Dombey näki hänessä etevän miehen, joka loisti seurassa ja jolla ei ollut eteviin miehiin niin yleisesti takertuneen köyhyyden myrkyllistä tahraa. Majurin yhteiskunnallinen asema oli vakava. Kaiken kaikkiaan hän oli luotettava toveri, hyvin tottunut joutilaaseen elämään ja tutustunut niihin paikkoihin, joihin heidän oli nyt määrä lähteä. Sitäpaitsi majurilla oli herrasmiehen vapaa käytöstapa, joka hyvin sopeutui hänen omaan Cityssä vakiintuneeseen esiintymiseensä, ollenkaan kilpailematta sen kanssa. Jos Dombeyllä oli jokin epäselvä aavistus siitä, että majuri ammattinsa perusteella halveksi sitä säälimätöntä kättä, joka oli äskettäin murskannut hänen toiveensa, ja voisi vaistomaisesti opettaa hänelle hyödyllistä elämänviisautta ja karkoittaa hänen hentomielisen surunsa, salasi hän sen itseltään ja jätti sen selvittämättömänä lepäämään ylpeytensä pohjalle.
"Missä se heittiöni on?" sanoi majuri katsellen vihaisena ympärilleen huoneessa.
Alkuasukas, jolla ei ollut erikoista nimeä, vaan joka saapui kuullessaan minkä haukkumasanan tahansa, ilmestyi heti ovelle uskaltamatta tulla lähemmäksi.
"Kuuleppas, vintiö!" huusi kiivas majuri, "missä on aamiainen?"
Musta palvelija katosi sitä noutamaan, ja pian hän kuului nousevan portaita ylös niin vapisten, että hänen kantamallaan tarjottimella lautaset ja vadit tärisivät koko ajan myötätunnosta hänen tullessaan.
"Dombey", sanoi majuri katsellen alkuasukasta, joka kattoi pöytää, ja uhaten häntä hirveästi pudistamalla nyrkkiään, kun lusikka putosi lattialle, "tässä on käristettyä kalaa, maukasta piirakkaa, munuaispaistosta ja niin edespäin. Olkaa hyvä ja istuutukaa. Vanha Joe ei nähkääs voi tarjota teille muuta kuin arkiruokaa."
"Erinomaista ruokaa, majuri", vastasi hänen vieraansa, eikä yksinomaan kohteliaisuudesta, sillä majuri piti aina mahdollisimman hyvää huolta itsestään ja söi varmasti vahvempaa ruokaa kuin hänelle oli terveellistä, minkä ansioksi lääkärit ylimalkaan myös panivat hänen liiaksi heleän ihonvärinsä.
"Olette juuri katsellut kadun poikki, herra Dombey", huomautti majuri.
"Oletteko nähnyt ystäväämme?"
"Tarkoitatte kai neiti Toxia?" vastasi Dombey. "En."
"Viehättävä nainen", sanoi majuri samalla kun hänen kurkustaan kohosi paksu nauru, joka oli tukehduttaa hänet.