"Neiti Tox on luullakseni oikein kunnollinen ihminen", myönsi Dombey.
Vastauksen ylpeä kylmyys näytti tuottavan majuri Bagstockille suunnatonta iloa. Hänen kasvonsa paisuivat ylettömästi, täytyipä hänen hetkiseksi laskea veitsi ja haarukkakin pöydälle hieroakseen käsiään.
"Vanha Joe", sanoi majuri, "oli kerran hiukan suosiossa tuossa huoneistossa. Mutta Joella on ollut aikansa. J. Bagstock on sammunut — hävinnyt kilpailijaansa vastaan — lyöty maahan. Sanonpa teille jotakin, Dombey." Majuri lakkasi syömästä ja näytti omituisen närkästyneeltä. "Siinä on hiton kunnianhimoinen nainen, herra Dombey."
Dombey sanoi: "Tosiaanko?" perin kylmäkiskoisesti. Hänen äänessään ilmeni myöskin jonkin verran halveksivaa epäuskoisuutta sitä oletusta kohtaan, että neiti Toxilla voisi olla niin ylevä ominaisuus.
"Se nainen, herra Dombey", jatkoi majuri, "on tavallaan Lucifer. Joey
B:llä on ollut aikansa, mutta hän pitää silmänsä auki. Kyllä Joe näkee.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Yorkin herttua-vainaja, huomautti
eräässä aamuvastaanotossa Joeysta, että hän näki."
Majuri levitti samalla silmänsä ja oli nauttiessaan kuumaa teetä, halstaroitua kalaa ja leivoksia ja esiintyessään tärkeänä niin julmistuneen ja tulehtuneen näköinen, että Dombeykin alkoi käydä levottomaksi hänen vuokseen.
"Tuo naurettava vanha olento tapailee korkealle", lisäsi majuri. "Hän tavoittelee pilviin asti. Naimishankkeita, Dombey."
"Olen pahoillani hänen tähtensä", sanoi Dombey varoittavalla äänellä.
"Älkää sanoko niin, Dombey", vastasi majuri varoittavalla äänellä.
"Miksi en, majuri?" kysyi Dombey.