"Suokaa anteeksi rohkeuteni, arvoisa herra", sanoi Toodle huomatessaan, ettei Dombey muistanut häntä selvästi, "mutta vaimoni Polly, jota sanottiin teidän talossanne Richardsiksi —"
Dombeyn kasvoilla muuttui ilme, mikä näytti johtuvan siitä, että hän muisti miehen, mutta se ilmaisi niin selvästi vihaista nöyryytyksentunnetta, että Toodle äkkiä vaikeni.
"Vaimonne tarvitsee luullakseni rahaa", sanoi Dombey pistäen käden taskuunsa ja puhuen (niin hän tosin puhui aina) ylpeästi.
"Ei, kiitos, kunnioitettu herra", vastasi Toodle, "en voi sanoa hänen tarvitsevan. Minä en myöskään tarvitse."
Nyt Dombey vuorostaan joutui ymmälle ja seisoi paikallaan käsi taskussa.
"Ei, herra", sanoi Toodle käännellen öljykankaista lakkiaan lakkaamatta, "me jaksamme aika hyvin. Ei meillä ole syytä valittaa maallista puolta, herra Dombey. Me olemme saaneet neljä pienokaista senjälkeen, mutta me selviämme kyllä."
Dombey olisi myöskin halunnut selvitä omaan vaunuunsa, vaikka hänen olisi samalla pitänyt työntää lämmittäjä pyörien alle, mutta hänen huomiotaan kiinnitti jokin, mikä näytti pyörivän miehen päässä samoin kuin lakki hänen käsissään.
"Olemme menettäneet yhden pienokaisen", sanoi Toodle. "Sitä ei voi kieltää."
"Äskettäinkö?" kysyi Dombey katsahtaen lakkiin.
"Ei, herra, noin kolme vuotta sitten, mutta kaikki muut ovat vankkoja. Ja mitä lukemiseen tulee", sanoi Toodle kumartaen taas kuin muistuttaakseen Dombeylle, mitä siinä suhteessa oli tapahtunut heidän välillään kauan sitten, "niin poikani opettivat minut sittenkin. He ovat saaneet minusta koko hyvän oppilaan, ne pojat."