Aikoiko hän ehkä tuntea katumusta viimeöisen tapauksen vuoksi? Ei. Mutta nyt sen herättämä tunne — josta hänellä oli ennen ollut jonkinlainen aavistus — muuttui täydeksi varmuudeksi, koskien häneen liian kovasti ja uhaten kasvaa liian voimakkaaksi hänen mielenmaltilleen. Nuo kasvot olivat aina mukana siinä tappion ja vainon ilmaisussa, joka ympäröi häntä joka hetki. Ne teroittivat hänen ajatuksissaan lakkaamatta asustavan julman ja leppymättömän vihollisen nuolia ja antoivat sen käteen kaksiteräisen miekan. Siinä seistessään ja maalatessaan edessään vilisevää vaihtelua oman mielensä sairaloisilla väreillä, luoden siitä perikadon ja tappion kuvan sensijaan että olisi pitänyt sitä toivehikkaana muutoksena ja parempien tapausten lupauksena, hän tajusi täydellisesti, että elämä antoi hänelle yhtä paljon aihetta valituksiin kuin kuolema. Yksi lapsi oli menetetty, ja toinen oli jäljellä. Miksi oli hänen toiveittensa päämäärä riistetty Florencen sijasta?
Hänen mielessään väikkyvä suloinen, rauhallinen, viaton olento ei herättänyt hänessä muita ajatuksia. Florence oli syntymästään alkaen ollut epätervetullut isälleen ja nyt vielä lisäsi hänen katkeruuttaan. Jos poika olisi ollut hänen ainoa lapsensa ja sama kohtalonisku sattunut häneen, olisi se ollut raskas kestää, mutta monin verroin kevyempi kuin nyt, koska se olisi voinut sattua Florenceen (jonka hän luullakseen olisi voinut menettää ilman tuskaa) eikä kuitenkaan ollut sattunut.
Kun tytön hellät ja viattomat kasvot ilmestyivät hänen silmiensä eteen, ei niillä ollut lainkaan sulostuttavaa ja miellyttävää vaikutusta. Hän karkoitti enkelin ja tyytyi siihen kiusanhenkeen, joka oli pesiytynyt hänen rintaansa. Florencen kärsivällisyys, hyvyys, nuoruus, nöyryys, rakkaus olivat kuin yhtä monta pölyhiukkasta, joita hän tallasi jaloillaan. Hän näki tyttärensä kuvan kaikkialla ympäröivässä pimeydessä ja synkkyydessä, mutta ei sitä valaisevana, vaan lisäävänä. Useammin kuin kerran matkan kestäessä ja nyt taas hänen seistessään päämäärässä miettien ja piirrellen kuvioita maahan kepillään tuli hänen mieleensä kysymys, mitä olisi pantava hänen itsensä ja tuon kuvan väliin.
Majuri, joka oli koko matkan ajan puuskunut ja läähättänyt kuin toinen veturi ja jonka katse oli usein puolittain siirtynyt sanomalehdestä maisemiin kuin olisi kokonainen jono tappiolle joutuneita neiti Toxeja samonnut eteenpäin junan savussa ja lentänyt yli peltojen piiloutuakseen johonkin turvapaikkaan, herätti nyt ystävänsä mietteistä ilmoittamalla, että postihevoset oli valjastettu ja vaunut kunnossa.
"Dombey", virkkoi majuri koskettaen hänen käsivarttaan kepillään, "älkää vaipuko ajatuksiinne. Se on huono tapa. Vanha Joe ei olisi niin vankka kuin hän on, jos olisi antanut niille valtaa. Olette liian suuri mies, Dombey, vaipuaksenne ajatuksiin. Teidän asemassanne olette korkealla kaiken tuollaisen yläpuolella."
Kun majuri ystävällisissä moitteissaankin näin otti huomioon Dombeyn arvokkuuden ja kunnian ja näytti panevan niihin suuren painon, tunsi Dombey entistä suurempaa halua noudattaa niin älykkään ja järkevän toverin neuvoa. Hän siis koetti kuunnella majurin juttuja heidän ajaessaan tasaista vauhtia pitkin valtamaantietä, ja majuri, joka nyt huomasi kulkuvälineen ja tien paljoa sopivammaksi seurustelukykynsä paljastamiseen kuin se matkustustapa oli, josta he olivat juuri luopuneet, pysyi yhtä mittaa äänessä.
Majuri piti yllä näin mainiota seurustelua koko päivän, jollei oteta lukuun tavallisia kohtauksia, jolloin veri syöksyi päähän, syönnin aiheuttamia keskeytyksiä ja silloin tällöin sattuvia kiivaita hyökkäyksiä palvelijaa vastaan. Tällä oli renkaat tummanruskeissa korvissaan, ja eurooppalaiset vaatteet sopivat hänelle kovin huonosti, sillä ne olivat itsestänsä, ilman räätälin syytä, pitkät siinä, missä niiden piti olla lyhyet, ja päinvastoin, ruumiinmukaiset siinä, missä niiden piti olla väljät, ja päinvastoin. Hän lisäsi niiden vaikutusta vielä siten, että majurin hyökätessä hänen kimppuunsa vetäytyi niiden sisällä kokoon kuin kutistunut pähkinä tai paleleva apina. Kun he iltapuolella ajoivat Leamingtonin läheistä vihreää ja lehtevää tietä pitkin, tuntui majurin ääni puhelemisen, syömisen, nauramisen ja tukehtumiskohtausten yhteisestä vaikutuksesta tulevan milloin vaunujen takaistuimen alta, milloin jostakin läheisestä heinäpieleksestä, eikä hän saanut sitä parempaan kuntoon edes hotelli Royalissa, jossa oli tilattu huoneet ja päivällinen ja jossa hän niin rasitti puheluelintään syömällä ja juomalla, että vetäytyessään vuoteeseensa oli ääntä vailla — lukuunottamatta yskää — ja saattoi ilmaista ajatuksensa mustalle palvelijalleen vain availemalla suutaan.
Mutta seuraavana aamuna hän ei ainoastaan noussut virkistyneen jättiläisen kaltaisena, vaan käyttäytyikin aamiaisella kuin toipuva jättiläinen. Tällä aterialla he suunnittelivat valmiiksi jokapäiväisen elämänjärjestyksen. Majurin oli otettava huolekseen ruoan ja juoman tilaaminen. Heidän oli määrä syödä myöhäinen aamiainen ja myöhäinen päivällinen. Ensimmäisen päivän tahtoi Dombey Leamingtonissa viettää mieluummin omassa huoneessaan tai kävelemällä yksin maaseudulle päin, mutta seuraavana aamuna hän sanoi halukkaasti seuraavansa majuria kylpylaitoksen saliin ja pitkin kaupunkia. Niin he erosivat päivälliseen asti. Majuri rehenteli julkisilla paikoilla alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi telttatuolia, päällystakkia ja sateenvarjoa. Hän tarkasteli nimiluetteloja saadakseen selville, keitä kylpylaitoksessa oli, kävi tervehtimässä vanhoja naisia, jotka ihailivat häntä kovasti, kuulutteli J.B:n olevan entistä lujemman ja mahtaili rikkaalla Dombey-ystävällään, minne tahansa tulikin. Ei kukaan ole niin hellittämättömästi pitänyt kiinni ystävästään kuin majuri, joka häntä kehuessaan kehui itseäänkin.
Kerrassaan hämmästyttävää oli, kuinka paljon uusia juttuja kapteeni kertoi päivällisen aikana ja kuinka hyvän tilaisuuden Dombey siten sai ihailla hänen seurustelulahjojaan. Seuraavan päivän aamiaisella hän tiesi vastasaapuneitten sanomalehtien sisällyksen ja mainitsi siitä puhuessaan muutamia seikkoja, joista äskettäin olivat hänen mielipidettään kysyneet niin mahtavat ja arvovaltaiset henkilöt, että heihin sopi vain epäselvästi viitata. Koska Dombey oli niin kauan elänyt itseensäsulkeutuneena ja ylimalkaan vain harvoin astunut sen piirin rajojen yli, jonka sisäpuolella Dombey ja Pojan liiketoimet suoritettiin, alkoi hän pitää tätä parannuksena yksinäiseen elämäänsä, ja sensijaan että olisi viettänyt yksin seuraavan päivän, niinkuin oli aikonut, hän lähti kävelylle majurin kanssa käsi kädessä.