Niin, ylhäiset ja alhaiset, kotiväki ja vieraat, Florencesta alkaen tuohon sivistymättömään moukkaan asti, joka hoiti heidän edessään savuavaa höyrykonetta, kaikki vaativat itselleen oikeutta ottaa osaa hänen poikavainajansa kohtaloon ja kilpailivat siinä asiassa hänen kanssaan! Saattaisiko hän milloinkaan unohtaa, kuinka Toodlen vaimo oli itkenyt pikku Paulin vuoteen ääressä ja sanonut häntä omaksi lapsekseen! Tai kuinka Paul herätessään oli kysynyt häntä ja noussut istumaan vuoteessaan ja suorastaan loistanut ilosta, kun entinen hoitajatar tuli sisään!
Sietämätöntä oli ajatella, että röyhkeä mies heidän edellään veturissa hiilien ja tuhan keskellä uskalsi käyttää suruharsoa! Että hän julkesi niin tavallisellakaan merkillä ottaa osaa ylpeän herrasmiehen salaiseen sydänsuruun ja pettymykseen! Että hänen menetetty lapsensa, jonka oli määrä jakaa isänsä kanssa rikkaus, suunnitelmat ja valta ja jonka kanssa hän yhdessä tahtoi sulkeutua maailmalta kuin kaksinkertaisella kultaovella, oli päästänyt sisään sellaisen lauman loukkaamaan häntä tajuamalla hänen pettyneet toiveensa ja vaatimalla osallisuutta niin paljoa ylemmän henkilön tunteisiin, jopa lisäksi tunkeutumalla sellaiselle sijalle, missä hän olisi tahtonut olla ainoana herrana.
Matka ei tuottanut hänelle pienintäkään iloa tai lohdutusta. Näiden ajatusten kiusaamana hän kuljetti yksitoikkoisuutta mukanaan ohikiitäviin maisemiin eikä siis vaeltanut rikkailla ja vaihtelevilla seuduilla, vaan murskaantuneiden suunnitelmien ja kalvavan kateuden erämaassa. Se vauhtikin, jolla juna kiiti eteenpäin, tuntui pilkallisesti muistuttavan sitä nopeaa nuorta elämää, joka oli niin horjumattomasti ja armottomasti joudutettu ennakolta säädettyyn loppuunsa. Voima, joka tunkeutui eteenpäin rautaisella tiellä — omallaan — välittämättä poluista ja kaduista, puhkaisten joka esteen ja laahaten säädyltään, iältään ja arvoltaan niin kirjavia olentoja perässään, oli voitonriemuisen hirviön, kuoleman, vertauskuva.
Pois kaupungista, viheltäen ja kohisten ja rätisten, puskien ihmisasuntojen väliin, pannen tienvarret kumisemaan, välähtäen hetkiseksi näkyviin niityillä, kaivautuen kostean maan puhki, jymisten pimeyden ja raskaan ilman halki, rynnäten taas esille aurinkoiseen päivään niin kirkkaana ja suurena, yhä eteenpäin, pitäen kovaa meteliä, peltojen, metsien, vainioiden, heinikoiden, liidun, mullan ja saven läpi, kallion puhki ja esineiden välitse, jotka olivat melkein käden ulottuvilla, mutta lakkaamatta luisuivat matkustajan luota, pettävän etäisyyden hitaasti soluessa niiden keralla — kuin leppymättömän hirviön, kuoleman, raivatessa tietään!
Tunnelin puhki, kukkuloiden laelle, kanervikkojen, hedelmätarhain, puistojen ohitse, kanavan yli, joen poikki, kulkien siellä, missä lampaat käyvät laitumella, missä mylly kohisee, missä vene keinuu aalloilla, missä vainajat lepäävät, niissä tehdas savuaa, missä joki virtaa, missä kylä kyyristelee, missä suuri tuomiokirkko kohoaa, missä alakuloinen räme aukeaa ja hurja vihuri tasoittaa tai kuohuttaa sen pintaa epävakaisen tahtonsa mukaan, eteenpäin, viheltäen ja kohisten ja rätisten, jättämättä mitään muuta jälkeä kuin tomua ja savua — kuin leppymättömän hirviön, kuoleman, rynnätessä päämääräänsä!
Tuulta ja valoa, rankkasadetta ja auringonpaistetta kohti, yhä eteenpäin se kohisee ja jyrisee hurjana ja nopeana, sukkelana ja varmana, ja suuret rakennukset ja jykevät sillat, jotka kohoavat sen yläpuolelle, lankeavat kuin tuuman levyinen varjon välähdys silmään ja sitten katoavat. Eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, yhä kauemmaksi; vilaukselta vain näkyvät mökit, talot, maatilat, komeat kartanot, maalaiset, työläiset, vanhat tiet ja polut, jotka näyttävät yksinäisiltä, kapeilta ja mitättömiltä jäädessään jäljelle. Ja mitä muuta kuin välähdyksiä näkyykään leppymättömän hirviön, kuoleman, tehdessä matkaansa!
Eteenpäin, kiljuen ja puhisten ja rämisten, pujahtaen taas maan sisään ja ponnistaen niin tarmokkaasti ja uupumattomasti, että keskellä pimeyttä ja myrskyä kulku tuntuu muuttuneen päinvastaiseksi ja pyrkivän vimmatusti takaperin, kunnes märkään seinämään lankeava valonsäde näyttää pinnan väistyvän taaksepäin huiman virran vauhdilla. Ja sitten taas ulos päivänvaloon päästäen kimeän ilonhuudahduksen, kohisten, rätisten, syöksyen eteenpäin, tahraten kaikki mustalla hengityksellään, välillä pysähtyen minuutiksi sinne, missä näkyy joukko kasvoja, joita hetken päästä ei enää ole, välillä latkien vettä ahneesti, ja ennenkuin vielä se johto, josta se on juonut, on lakannut valumasta maahan, syöksyen taas punertavan etäisyyden läpi!
Nyt se kiljuu yhä hurjemmin rynnätessään vastustamattomalla voimalla päämääräänsä, ja nyt sen tielle on, samoin kuin kuolemankin, siroiteltu paksulti tuhkaa. Kaikki on ympärillä mustunut. Syviä vesilammikolta, mutaisia kujia ja kurjia hökkeleitä on syvällä alhaalla, ja likellä särkyneitä seiniä ja luhistuvia taloja. Rikkinäisten akkunoiden läpi näkyy surkeita huoneita, joissa puute ja kuume kätkeytyvät moniin kurjiin muotoihin, samalla kun savu, toisissaan melkein kiinni olevat päädyt, kallistuneet uunit, tiilien ja saven sekasotku täyttävät mielen alakuloisuudella ja tarjoavat synkän näyn niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Dombey katselee ulos akkunasta, ei hänen mieleensä juolahdakaan, että sama hirviö, joka on kuljettanut hänet tänne, on vain luonut valoa näihin ilmiöihin eikä niitä aiheuttanut. Se oli sopivana loppuna matkalle ja olisi voinut olla kaiken loppuna: niin rappeutunutta ja synkkää oli kaikki.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneella Dombeylla oli yhä silmiensä edessä sama leppymätön vihollinen. Kaikki esineet katselivat häntä mustina ja kylminä ja armottomina, samoin hän niitä. Kaikkialla hän huomasi vertauskohdan onnettomuudelleen. Ympärillään hän näki säälimätöntä voitonriemua, ja se närkästytti ja loukkasi häntä hänen ylpeydessään ja mustasukkaisuudessaan, missä muodossa se muutoin esiintyikin, mutta enimmin silloin, kun se jakoi hänen kanssaan hänen menetetyn poikansa rakkautta ja muistoa.
Eräät kasvot — hän oli katsellut niitä edellisenä yönä ja ne häntä sellaisin silmin, jotka näkivät sieluun asti, vaikka olivatkin himmeät kyynelistä ja pian peittyivät kahden värisevän käden taakse — ilmestyivät usein hänen ajatuksiinsa matkan varrella. Hän oli nähnyt ne ujoina ja rukoilevina, samanlaisina kuin viime yönä. Ne eivät ilmaisseet moitetta, mutta niissä huomasi jonkinlaista epäilystä, melkein toivotonta epäuskoa, joka muuttuessaan masentuneeksi varmuudeksi isän vihasta sittenkin syytti. Dombeysta oli kiusallista ajatella, että Florencen ilme oli ollut sellainen.