"Ei kukaan voi olla tietämätön herra Dombeyn suunnattomasta vaikutusvallasta", huomautti rouva Skewton.
Dombeyn kumartaessa vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen loi nuorempi nainen silmänsä häneen ja kohtasi hänen katseensa.
"Asutteko täällä, rouva?" kysyi Dombey kääntyen hänen puoleensa.
"En, me olemme olleet hyvin monissa paikoissa. Harrogatessa ja Scarboroughissa ja Devonshiressä. Me olemme vierailleet ja lepäilleet siellä täällä. Äiti pitää vaihtelusta."
"Edith tietenkään ei", virkkoi rouva Skewton vastenmielisen veitikkamaisella tavalla.
"Minä en ole huomannut minkäänlaista vaihtelua noissa paikoissa", kuului suurenmoisen välinpitämätön vastaus.
"Minua herjataan. Vain yhdestä vaihtelusta", huomautti rouva Skewton teeskentelevästi huoahtaen, "minä todella välitän, herra Dombey, mutta siitä en kaiketi saa koskaan nauttia. Ihmiset eivät osaa sääliä toisiaan. Mutta yksinäinen ja mietiskelevä elämä on — mikä sen nimi taas onkaan —"
"Jos tarkoitat paratiisia, äiti, olisi sinun parasta sanoa niin, jotta sinua ymmärrettäisiin", virkkoi nuorempi nainen.
"Rakkahin Edith", vastasi rouva Skewton, "sinähän tiedät, että olen kokonaan riippuvainen sinusta, kun tarvitsen noita kiusallisia nimiä. Vakuutan teille, herra Dombey, että luonto on tarkoittanut minut Arkadiaan. Seuraelämässä olen kerrassaan hyödytön. Lehmät ovat minun intohimoni. Aina olen ikävöinyt rauhaisaa turvapaikkaa jossakin sveitsiläisessä alppimajassa, ympärilläni vain lehmiä ja — porsliinia."
Tämä omituinen rinnastaminen toi mieleen tarinan kuuluisasta härästä, joka erehdyksestä joutui porsliinimyymälään, mutta ei häirinnyt Dombeyn vakavuutta. Päinvastoin hän ilmaisi mielipiteenään, että luonto oli varsin kunnioitettava laitos.