"Minä kaipaan sydäntä", vaikersi rouva Skewton kurttuisella kurkullaan. Se oli kauhistuttavan totta eräässä merkityksessä, joskaan ei siinä, jossa hän tarkoitti. "Minä kaipaan suoruutta, luottavaisuutta, vähemmän sovinnaisuutta ja vapaampaa sielujen seurustelua. Me olemme niin hirveän teennäisiä."
Se oli kerrassaan totta.
"Lyhyesti sanoen", jatkoi rouva Skewton, "minä kaipaan luontoa kaikkialla. Se olisi niin tavattoman ihastuttavaa."
"Nyt kutsuu luonto meitä pois, äiti, jos olet valmis", sanoi nuorempi nainen, mutistaen kaunista suutaan. Tämän vihjauksen kuultuaan katosi kalpea nuorukainen, joka oli katsellut seuruetta tuolin selkänojan takaa, niin täydellisesti sen taakse kuin maa olisi hänet nielaissut.
"Hetkinen vielä, Withers!" sanoi rouva Skewton tuolin alkaessa lähteä liikkeelle. Hän puhui palvelijalle yhtä raukealla ja arvokkaalla äänellä kuin kauan sitten menneinä aikoina tekotukkapäiselle ja silkkisukkaiselle kuskilleen. "Missä te asutte, kauhea ihminen?"
Majuri asui hotelli Royalissa ystävänsä Dombeyn kanssa.
"Olette tervetullut luoksemme minä iltana vain suvaitsette", sopotti rouva Skewton. "Jos herra Dombey tahtoo kunnioittaa meitä käynnillään, tunnemme itsemme onnellisiksi. Withers, eteenpäin!"
Majuri painoi taas sinisille huulilleen hyppysiä, jotka Kleopatran mallin mukaan lepäsivät huolellisen huolettomasti rullatuolin reunalla, ja Dombey kumarsi. Vanhempi nainen kunnioitti heitä kumpaakin hyvin armollisella hymyllä ja tyttömäisellä kädenheilahduksella, nuorempi taivuttamalla päätään niin vähän kuin tavallisin kohteliaisuus suinkin salli.
Viimeinen vilahdus äidin kurttuisista kasvoista, joiden maalattu väri auringonpaisteessa teki ne paljon rumemman ja vastenmielisemmän näköisiksi kuin luonnollinen värinpuute olisi ollut, ja tyttären ylpeästä kauneudesta, viehättävästä vartalosta ja suorasta ryhdistä herätti majurissa ja Dombeyssa niin vastustamattoman halun katsoa heidän jälkeensä, että he kääntyivät kumpikin samalla hetkellä. Palvelija, joka näytti melkein yhtä vinolta kuin hänen varjonsakin, työnsi tuolia vaivaloisesti rinnettä ylös kuin hitaasti kulkevaa muurinmurtajaa. Kleopatran hatun yläreuna heilui samalla kohdalla kuin äskenkin, ja kaunotar asteli hitaasti itsekseen vähän edellä, hienossa olennossaan päästä jalkoihin asti ilmaisten samaa kaiken ja kaikkien halveksumista kuin ennenkin.
"Sanonpa teille jotakin, Dombey", virkkoi majuri heidän kääntyessään taas kävelemään. "Jos Joe Bagstock olisi nuorempi mies, ei olisi ainoaakaan naista, jonka hän mieluummin tekisi rouva Bagstockiksi kuin tuon naisen. Hitto vieköön, hän on suurenmoinen!