"Oliko lapsia?" kysyi Dombey.
"Kyllä, yksi poika", vastasi majuri.
Dombey loi katseensa maahan, ja varjo levisi hänen kasvoilleen.
"Lapsi hukkui noin neljän, viiden vanhana", jatkoi majuri.
"Niinkö?" sanoi Dombey nostaen päänsä.
"Vene kaatui, kun hoitajatar oli ilman mitään aihetta ottanut siihen lapsen mukaansa", selitti majuri. "Se on hänen tarinansa. Edith Granger on yhä Edith Granger, mutta jos sitkeä vanha Joey B. olisi vähän nuorempi ja rikkaampi, olisi tuon jumalaisen olennon nimi Bagstock."
Majuri kohautti olkapäitään ja poskiaan ja nauroi samalla ylensyöneen
Mefistofeleen näköisempänä kuin milloinkaan ennen.
"Hänen suostumuksensa kai sentään olisi tarpeellinen?" sanoi Dombey kylmästi.
"Hitto vie", virkkoi majuri, "Bagstockin sukuun kuuluvat eivät ole tottuneet sellaisiin esteisiin. Tosin on varmaa sekin, että Edith olisi voinut mennä naimisiin kaksikymmentä kertaa, mutta hän on liian ylpeä, liian ylpeä."
Dombeyn kasvojen ilme osoitti, ettei hän silti pitänyt Edith Grangeria vähemmässä arvossa.