Talo oli sisäpuolelta yhtä aution näköinen kuin ulkoakin. Hautajaisten jälkeen Dombey määräsi huonekalut peitettäviksi — ehkä säästääkseen niitä pojalleen, jota kaikki hänen suunnitelmansa tarkoittivat — ja kaikki koristukset otettaviksi pois muista huoneista paitsi niistä, jotka hän piti itseään varten alakerrassa. Näin tehtiin salaperäisen näköisiä hahmoja pöydistä ja tuoleista, jotka koottiin yhteen keskelle huoneita ja peitettiin suurilla käärinlakanoilla. Kellonkahvat, ikkunakaihtimet ja kuvastimet, jotka käärittiin jokapäiväisiin tai kerran viikossa ilmestyviin sanomalehtiin, pakottivat huoneessa kävijän vasten tahtoaankin lukemaan katkelmia kuolemantapauksista ja hirveistä murhista. Kaikki kynttilänjalat ja kattokruunut verhottiin Hollannin palttinalla, minkä jälkeen ne näyttivät katon silmästä riippuvalta jättiläiskyyneleeltä. Uuneista tuntui lähtevän samanlainen haju kuin hautaholveista ja kosteista kellareista. Haudattu rouva-vainaja katseli kamalan näköisenä aavemaisten siteitten verhoamista kehyksistä. Jokainen tuulenpuuska lennätti läheisen tallirakennuksen nurkan takaa pyyhältäessään muutamia oljenkorsia, joilla talon kohdalla oleva katu oli peitetty rouva-vainajan sairauden aikana ja joista tahraantuneita jäännöksiä vielä oli tarttuneina kaikkialla lähinurkkiin. Ne kokoontuivat aina salaisen voiman vetäminä vastapäisen tyhjän talon kynnyksen luo ja lensivät siellä surullisen kaunopuheisina Dombeyn ikkunoita vasten.
Niihin huoneisiin, joita Dombey käytti omana asuntonaan, pääsi suoraan eteisestä. Hänellä oli hallussaan arkihuone, kirjasto, joka oikeastaan oli pukeutumishuoneena, niin että kuumana puserretun paperin, sahviaanin ja venäjännahkan haju taisteli muutamien saapasparien lemun kanssa, ja takana jonkinlainen kasvihuone tai lasikattoinen aamiaishuone, jonne näkyivät aikaisemmin mainitut puut ynnä tavallisesti pari kolme hiiviskelevää kissaa. Nämä kolme huonetta sijaitsivat perätysten. Aamuisin, kun Dombey söi aamiaista jommassakummassa ensiksimainitussa huoneessa, tai iltapäivällä, kun hän palasi kotiin ruualle, kutsuttiin Richards kellonsoitolla lasihuoneeseen, missä hän sai kävellä edestakaisin pientä hoidokkiaan kantaen. Mikäli imettäjä tuollaisina hetkinä vilaukselta näki Dombeyn, joka istui kaukana pimeässä, tuijottaen lasta kohti synkkien, raskaiden huonekalujen takaa, alkoi tämä mies hänestä tuntua kopissa asuvalta yksinäiseltä vangilta tai omituiselta ilmestykseltä, jota ei voinut puhutella eikä ymmärtää.
Tuollaista elämää oli pikku Paul Dombeyn imettäjä suojatteineen viettänyt joitakin viikkoja ja eräänä päivänä palannut yläkertaan autioihin juhlahuoneisiin tekemältään alakuloiselta kävelyretkeltä (hän ei koskaan lähtenyt ulos ilman rouva Chickiä, joka tuli kauniina aamuina tavallisesti neiti Toxin seurassa hakemaan häntä ja lasta kävelylle — toisin sanoen astelemaan edestakaisin katukäytävällä vakavasti kuin hautajaissaatossa). Hän istui omassa huoneessaan, kun ovi aukeni hitaasti ja hiljaa, ja tummasilmäinen pikku tyttö kurkisti sisään.
"Varmaankin Florence-neiti, joka on palannut tätinsä luota", ajatteli Richards, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä lasta. "Toivottavasti voit hyvin, pikku neiti", virkkoi hän ääneen.
"Onko tuo minun veljeni?" kysyi tyttö osoittaen pikku lasta.
"Kyllä, enkelini", vastasi Richards. "Tuleppas suutelemaan sitä."
Mutta sensijaan että olisi tullut lähemmäksi lapsi katseli häntä vakavasti ja sanoi:
"Mitä olette tehnyt äidilleni?"
"Herra siunatkoon tuota pikku olentoa!" huudahti Richards, "mikä surullinen kysymys! Minäkö tehnyt? En mitään, neiti."
"Mitä sitten toiset ovat tehneet minun äidilleni?" kysyi lapsi.