"En ole eläissäni nähnyt niin sydäntäsärkevää!" sanoi Richards, joka luonnollisestikin sijoitti mielikuvituksessaan tämän lapsen tilalle jonkun omistaan kyselemään samanlaisessa tilanteessa. "Tule lähemmäksi, pikku neiti! Älä pelkää minua."
"En minä pelkää teitä", vastasi lapsi lähestyen. "Mutta minä haluan tietää, mitä äidille on tehty."
"Kultaseni", vastasi Richards, "sinä käyt tuossa sievässä mustassa puvussa äitisi muistoksi".
"Minä voin muistaa äitiäni millaisessa puvussa tahansa", vastasi lapsi kyynelten noustessa hänen silmiinsä.
"Mutta ihmiset pukeutuvat mustaan sellaisten muistoksi, jotka ovat menneet pois", jatkoi imettäjä.
"Minne?" kysyi lapsi.
"Tuleppas tänne ja istuudu minun viereeni", sanoi Richards, "niin minä kerron sinulle erään tarinan".
Vaistomaisesti tuntien, että se oli aiottu vastaukseksi hänen kysymykseensä, pikku Florence pani pois hattunsa, jota oli tähän asti pitänyt kädessään, istuutui jakkaralle imettäjän jalkojen juureen ja katseli ylöspäin hänen kasvoihinsa.
"Oli kerran", aloitti Richards, "eräs nainen — oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti".
"Eräs oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti", kertasi lapsi.