Rob näytti käsittävän sen paremmin kuin minkään muun asian koko inhimillisen tietämyksen alalla.
"Jos olet valehdellut minulle jotakin", lisäsi Carker, "niin älä koskaan enää tule näkyviini. Jollet, niin odota minua jossakin lähellä äitisi asuntoa tänä iltapäivänä. Minä lähden täältä kello viisi ja ratsastan sieltä ohitse. Annappa nyt minulle osoite."
Rob saneli sen hitaasti, ja Carker merkitsi muistiin. Rob tavasi sen vielä toiseenkin kertaan kirjain kirjaimelta, ikäänkuin olisi hänen mielestään yhdenkin pisteen tai poikkiviivan laiminlyönti vienyt hänet perikatoon. Sitten Carker työnsi hänet ulos huoneesta, ja Rob, joka tuijotti häneen viimeiseen silmänräpäykseen asti, katosi toistaiseksi.
Carker hoiteli monenlaisia asioita sen päivän kuluessa ja näytteli hampaitaan monille ihmisille. Liikkeessä, pihalla, kadulla ja pörssissä ne loistivat ja välkkyivät kaikkein julkeimmalla tavalla. Kellon lyödessä viittä Carkerin ruskea hevonen tuotiin oven eteen, hän nousi sen selkään hampaineen ja ratsasti Cheapsidea pitkin.
Koska ei ole helppoa siihen aikaan päivästä kulkea nopeasti, vaikka haluaisikin, Cityn vilinän ja tungoksen lävitse ja koska Carker ei halunnutkaan kiiruhtaa, ratsasti hän vitkalleen eteenpäin, etsien tiensä rattaiden ja vaunujen välitse, välttäen parhaimpansa mukaan märempiä ja likaisempia paikkoja likomärällä kadulla ja koettaen säilyttää itsensä ja ratsunsa puhtaana. Katsellessaan ohikulkijoita hän kohtasi äkkiä sileäpäisen Robin pyöreät silmät, jotka olivat niin hellittämättä kiintyneet hänen kasvoihinsa kuin eivät olisi hetkeksikään kääntyneet niistä pois. Poika itse, joka oli käärinyt nenäliinan vyötäisilleen, niin että hän muistutti täplikästä ankeriasta, oli selvästi sennäköinen, että hän oli valmis seuraamaan Carkeria millaista vauhtia tahansa.
Vaikka tämä huomaavaisuus olikin imarteleva, oli se kuitenkin harvinainen laadultaan ja herätti jonkin verran ohikulkijainkin huomiota, ja siksi Carker käytti hyväkseen vähäliikenteisempää katua ja antoi hevosensa juosta hölkyttää. Rob teki heti samoin. Sitten Carker koetti lyhyttä laukkaa; Rob pysyi hänen rinnallaan. Senjälkeen hän lasketti täyttä neliä, mikä oli pojasta yhdentekevää. Milloin tahansa Carker käänsi katseensa sille puolelle tietä, näki hän yhä Toodle nuoremman pysyvän vierellään, ilmeisesti ihan vaivatta ja raivaten itselleen tietä kyynärpäillään ammattimiesten parhaimmaksi tunnustamalla tavalla.
Niin naurettavalta kuin tämä saattomies näyttikin, oli hänen käytöksensä kuitenkin Carkerille merkkinä vaikutusvallasta, joka oli tehonnut, ja hän ratsasti siis eteenpäin eikä ollut panevinaan siihen sen enempää huomiota. Niin saavuttiin vihdoin Toodlen asunnon lähelle. Carkerin hiljentäessä siellä vauhtiaan ilmestyi Rob hänen eteensä näyttämään tietä, ja kun hän kutsui erästä viereisessä porttikäytävässä seisoskelevaa miestä pitelemään hänen hevostaan, kunnes hän palaisi käynniltään Toodlen luona, piteli Rob tottelevaisena jalustinta hänen laskeutuessaan maahan.
"Nyt eteenpäin, poika", virkkoi Carker tarttuen Robin hartioihin.
Tuhlaajapojasta tuntui ilmeisesti kiusalliselta käydä vanhempainsa majassa, mutta kun Carker työnsi häntä edellään, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin avata oikea ovi ja sallia sysätä itsensä keskelle veljiään ja sisariaan, jotka olivat kokoontuneet täysilukuisina perhepöytään teetä juomaan. Nähdessään tuhlaajapojan saapuvan vieraan työntämänä nämä hellämieliset sukulaiset päästivät yhteisen ulvonnan, mikä koski tuhlaajapoikaan niin kovasti — hän kun lisäksi näki äitinsä seisovan heidän keskellään kalpeana ja vapisevana rintalapsi sylissään, — että hän yhtyi vielä omalla äänelläänkin kuoroon.
Epäilemättä vähintäkään, että vieras, jollei hän ollut juuri pyöveli itse, oli kuitenkin joku hänen seuralaisistaan, ulvoivat sisarukset entistä kovemmin samalla kun perheen kaikkein pienimmät jäsenet, jotka eivät kyenneet hillitsemään tunteitaan ja vastustamaan sille iälle sopivaa ilmaisukeinoa, heittäytyivät selälleen kuin haukan kauhistuttamat pikku linnut ja potkivat hurjasti. Vihdoin Polly sai äänensä kuuluviin ja virkkoi värisevin huulin: "Voi, Rob, poikaparkani, mitä sinä olet taas tehnyt?"