Rob nyökkäsi uskollisen näköisenä ja virkkoi taas: "Kyllä, herra."
"Minä tahtoisin kovin mielelläni kuulla, että hänellä on ystäviä, jotka ovat huomaavaisia häntä kohtaan, ja etteivät he hylkää häntä — sillä hän elää nykyään hyvin yksinäisenä, miesparka vaan että he pitävät hänestä ja hänen sisarenpojastaan, joka on lähtenyt kauas ulkomaille. Mahdollisesti käy eräs hyvin nuori neiti häntä tervehtimässä. Tahtoisin erittäinkin tietää kaikki, mikä koskee sitä neitiä."
"Kyllä minä pidän huolta, herra", vakuutti poika.
"Ja varo, ettet puhele minun asioistani kenellekään muulle kuin minulle", muistutti hänen herransa kumartuen eteenpäin ja lähentäen kasvonsa, joissa hampaat taas loistivat näkyvissä, pojan kasvojen viereen, samalla taputtaen häntä olkapäälle ratsupiiskansa varrella.
"En kenellekään koko maailmassa, herra", sanoi Rob pudistaen päätään.
"Et tuolla", virkkoi Carker viitaten sinne, mistä he juuri olivat lähteneet, "etkä missään muuallakaan. Minä otan selon siitä, kuinka luotettava ja kiitollinen sinä voit olla. Minä panen sinut koetukselle!" Samalla hän taas näytti hampaansa, nyökäytti päätään yhtä paljon uhkaukseksi kuin lupaukseksi ja käänsi selkänsä Robille, jonka silmät olivat naulitut häneen kuin hän olisi lumonnut pojan ruumiin ja sielun taikavoimallaan. Sitten Carker ratsasti pois. Mutta ratsastettuaan jonkun matkaa hän huomasi nöyrän saattajansa juoksevan rinnallaan samoin kuin aikaisemminkin monien katselijain suureksi iloksi. Silloin hän pysähdytti hevosensa ja käski Robin lähteä pois. Ollakseen varma siitä, että poika totteli, hän kääntyi satulassaan ja katseli kuinka hän poistui. Omituista oli nähdä, ettei Rob silloinkaan voinut irroittaa silmiään kokonaan herransa kasvoista, vaan kääntyi tuon tuostakin katsomaan jälkeensä, joutuen siten lakkaamatta tuuppimaan ja kolhimaan toisia kulkijoita, mikä oli hänestä tietysti yhdentekevää, kun tuo yksi ajatus oli täydelleen vallannut hänen mielensä.
Carker ratsasti eteenpäin käymäjalkaa huolettoman näköisenä niinkuin ainakin mies, joka oli suorittanut kaikki päivän tehtävät tyydyttävästi, ja hyräili samalla hiljalleen. Kuuluipa melkein kuin hän olisi kehrännyt kissan tavalla: niin iloinen hän oli.
Mielikuvituksessaan Carker asettui kuin lämmittelemään lieden ääreen. Keräksi kääriytyneenä muutamien jalkojen päähän hän oli valmis hyökkäämään tai repimään tai raappimaan tai silittämään sametinpehmeästi käpälällään aina sen mukaan kuin hänen mielensä teki tai kuinka tilaisuus vaati. Olikohan nyt missään häkkilintua, johon hänen katseensa voisi ulottua?
"Hyvin nuori neitonen!" ajatteli Carker hyräillessään. "Niin, kun näin hänet viimeksi, oli hän vielä pieni lapsi. Muistaakseni tummasilmäinen ja mustatukkainen ja sieväkasvoinen, hyvin sieväkasvoinen. Varmaan hän nyt on oikein viehättävä."
Entistä ystävällisemmän ja säyseämmän näköisenä ja yhä hyräillen, niin että hänen hampaansakin värisivät, Carker ratsasti edelleen ja kääntyi lopulta sille varjoisalle kadulle, jonka varrella Dombeyn talo sijaitsi. Hän oli niin innokkaasti punonut verkkoja hauskannäköisten kasvojen ympärille, että tuskin arvasikaan olevansa näin pitkällä, kunnes hän luoden katseensa pitkin korkeiden talojen koleaa riviä pysähdytti hevosensa muutamien askelien päähän ulko-ovesta. Mutta välttämätöntä on selittää muutamilla pääasiasta poikkeavilla sanoilla, miksi Carker pysähdytti hevosensa äkkiä ja mikä häntä tällöin melkoisesti hämmästytti.