Toots oli vapauduttuaan Blimberin perheen orjuudesta ja saatuaan haltuunsa osan maallista omaisuuttaan, "jota jälkisäädöksen hoitajat eivät voineet pidättää häneltä", niinkuin hän oli tottunut kouluaikansa viimeisen puolen vuoden kuluessa sanomaan Feederille joka ilta kuin uutena keksintönä, antautunut innokkaasti tutkimaan elämää. Täynnä jaloa intoa luoda loistava ja mainio elämänura itselleen hän oli vuokrannut hienon huoneiston, järjestänyt sinne urheilusalin, jonka seiniä kaunistivat etevien kilpa-ajohevosten valokuvat, vaikkei hän itse niistä vähääkään välittänyt, ja hankkinut tupakkasohvan, jolla istuessaan hän aina tunsi voivansa pahoin. Tässä viehättävässä asunnossa Toots antautui harrastamaan niitä kaunotaiteita, jotka jalostavat elämää. Hänen tärkein ohjaajansa tässä pyrkimyksessä oli eräs mielenkiintoinen henkilö, jota sanottiin Kukonpojaksi. Tämä oli aina tavattavissa "Mustan Mäyrän" kapakassa, käytti lämpimimmälläkin ilmalla pörröistä valkeaa päällystakkia ja koputteli Tootsin päätä kolmasti viikossa kymmenen ja puolen shillingin vaatimattomasta korvauksesta kerralta.
Kukonpoika, tavallaan Tootsin Pantheonin Apollo, oli tutustuttanut hänet erääseen vahtimestariin, joka opetti biljardia, erääseen kaartilaiseen, joka opetti miekkailua, erääseen hevoshuijariin, joka opetti ratsastusta, erääseen cornwallilaiseen herrasmieheen, joka harjoitti kaikkia painijan temppuja, ja pariin kolmeen muuhun ystäväänsä, jotka olivat yhtä perehtyneet kaunotaiteisiin. Heidän johtamanaan Toots ei voinut olla edistymättä, ja hän ryhtyikin todenteolla opintoihin.
Mutta kuinka olikaan, jo silloin kun näillä herroilla oli vielä uutuuden viehätys, tunsi Toots itsensä selittämättömän levottomaksi ja kiusaantuneeksi. Hänen jyvissään oli akanoita, joita ei Kukonpoikakaan osannut noukkia eroon. Mikään ei näyttänyt tuottavan Tootsille niin suurta iloa kuin alituinen käyntikorttien jättäminen Dombeyn taloon. Ainoakaan veronkantaja Britannian alueilla — laajalla maapallon osalla, missä aurinko ei koskaan laske ja missä veronkantaja ei koskaan nuku — ei ole ollut säännöllisempi ja itsepintaisempi käynneissään kuin Toots.
Hän ei koskaan mennyt sisälle, vaan suoritti asiansa eteisen ovella parhaimpiinsa pukeutuneena.
"Hyvää huomenta!" sanoi Toots aina ensin palvelijalle. "Herra Dombeylle", virkkoi hän sitten ojentaen kortin. "Neiti Dombeylle", lisäsi hän ojentaen toisen.
Sitten Toots kääntyi kuin lähteäkseen pois, mutta palvelija tunsi hänet ja tiesi, että niin ei kävisi.
"Oi, suokaa anteeksi", virkkoi sitten Toots kuin jokin ajatus olisi äkkiä välähtänyt hänen mieleensä, "onko kamaripalvelijatar kotona?"
Palvelija arveli hänen olevan, mutta ei ollut oikein varma. Sitten hän soitti yläkerran kelloa, katseli portaita ylös ja sanoi, että kamarineitsyt oli kotona ja tuli juuri alas. Pian neiti Nipper ilmestyikin näkyviin, ja miespalvelija vetäytyi pois.
"Mitä kuuluu?" kysyi Toots hihittäen ja punastuen.
Susan kiitti häntä ja sanoi voivansa hyvin.