"Kuinka Diogenes voi?" kysyi Toots sitten.
"Oikein hyvin. Florence-neiti kiintyy siihen päivä päivältä yhä enemmän." Toots vastasi tähän puhkeamalla hihitykseen, niinkuin kuohuva juoma alkaa pihistä, kun pullo avataan.
"Neiti Florence voi oikein hyvin, herra Toots", lisäsi Susan.
"Vai niin, kiitos", kuului Tootsin vastaus aina. Ja sen sanottuaan hän lähti hyvin nopeasti astelemaan tiehensä.
Tootsilla oli varmasti mielessään epäselvä käsitys, että jos hän saattoi toivoa joskus tulevaisuudessa onnekkaasti kosivansa Florencea, hän olisi kerrassaan autuas. Varmasti Toots oli jotakin kaukaista kiertotietä joutunut näin pitkälle ja pysähtynyt siihen. Hänen sydämensä oli haavoittunut; hän oli rakastunut. Eräänä iltana hän oli ryhtynyt epätoivoiseen yritykseen ja istunut ylhäällä koko yön kirjoittaakseen Florencelle runon, jossa säkeitten alku- ja loppukirjaimista tulisi lemmityn nimi ja jonka pelkkä ajatteleminen liikutti hänet kyyneliin asti. Mutta hänen oli mahdoton päästä alkusanoja pitemmälle, sillä hänen runosuonensa tyrehtyi.
Lukuunottamatta sitä ovelaa ja taitavaa toimenpidettä, että hän joka päivä jätti käyntikorttinsa annettavaksi Dombeylle, eivät Tootsin aivot olleet saaneet aikaan muuta tässä asiassa, joka piti hänen tunteitaan kahleissa. Mutta tarkan harkinnan jälkeen hän vihdoin päätteli, että suuri askel eteenpäin olisi voittaa neiti Susan Nipper puolelleen, ennenkuin vihjailisi hänelle mielentilastaan.
Tuntui siltä, että tämän nuoren naisen saisi parhaiten ystäväkseen tuhlaamalla hänelle joitakin pikku kohteliaisuuksia. Kun hän ei omin neuvoin päässyt täydellisesti selville asiasta, kysyi hän neuvoa Kukonpojalta — ottamatta häntä kuitenkaan uskotukseen. Hän vain kertoi ystävälleen, että eräs yorkshirelainen tuttava oli kirjoittanut hänelle (Tootsille) ja kysynyt hänen mielipidettään sellaisessa asiassa. Kun Kukonpoika vastasi, että hänen ajatuksensa tuollaisissa asioissa aina oli "Suoraan kiinni, niin voitto on varma" ja "Kun kerran tietää tilansa, pitää käydä käsiksi asiaan", piti Toots tätä oman käsityksensä tukemisena ja päätti sankarillisesti suudella neiti Nipperiä seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä siis, pukeuduttuaan Burgess ja Kumppanin parhaimpiin ihmevalmisteihin, Toots lähti Dombeyn talolle tässä tarkoituksessa. Mutta hänen lähestyessään toimintapaikkaa hänen rohkeutensa petti, ja niinpä tapahtuikin, että vaikka hän saapuikin määränpäähän kello kolme, löi kello jo kuusi, ennenkuin hän koputti ovelle.
Kaikki kävi entiseen tapaan siihen asti, kunnes Susan sanoi nuoren emäntänsä voivan hyvin ja Toots huomautti: "Vai niin, kiitos". Susanin suureksi ihmeeksi Toots ei sitten lähtenytkään pois kuin raketti, vaan viipyi paikallaan hihittäen.
"Ehkä haluaisitte tulla sisälle, herra Toots?" kysyi Susan.