"Ei, kiitos", sanoi Toots, "mitään vahinkoa ei ole tapahtunut. Kaikki on kunnossa, kiitos."
"Minulla on ilo tuntea herra Dombey", huomautti Carker.
"Tosiaanko?" virkkoi punastuva Toots.
"Sallinette minun hänen poissaollessaan pyytää anteeksi sellaista onnettomuutta ja lausua ihmetykseni siitä, että se ollenkaan oli mahdollista", virkkoi Carker ottaen hatun päästään.
Toots oli niin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta ja siitä onnellisesta sattumasta, joka tutustutti hänet Dombeyn tuttavaan, että hän veti esiin käyntikorttirasiansa ja ojensi nimensä ja osoitteensa Carkerille, joka vastasi kohteliaisuuteen antamalla oman käyntikorttinsa, ja niin he erosivat.
Kun Carker ratsasti hiljalleen talon ohitse ja katsahti akkunoihin, nähdäkseen Florencen, joka verhojen takana miettiväisenä tuijotti kadun toisella puolella asuviin lapsiin, ilmestyi siihen Diogeneen pörröinen pää, ja kaikista tyynnyttelyistä välittämättä koira alkoi haukkua ja murista ja irvistellä hänelle ylhäältä sennäköisenä kuin tahtoisi syöksyä alas ja repiä hänestä raajat irti.
Se on oikeaa kieltä, Diogenes, niin lähellä emäntääsi! Vielä kerran hänen kimppuunsa pää ojennettuna, silmäin leimutessa ja kidan muristessa, kun et voi päästä häneen käsiksi! Vielä kerran hänen ratsastaessaan eteenpäin! Sinulla on hyvä vainu, Di, — ota kiinni kissa, Diogenes, kiinni!
KOLMASKOLMATTA LUKU
Florence yksin ja merikadetti salaperäisenä
Florence asui yksin suuressa synkässä talossa, ja päivä seurasi toista hänen yhä eläessään yksin. Valkeat seinät katselivat häntä koleina kuin olisivat Gorgonin tavoin tahtoneet tuijottaa kiveksi hänen nuoruutensa ja kauneutensa.