Missään sadussa ei ole kuvattu sen yksinäisempää ja autiompaa tiheän metsän ympäröimää asuntoa kuin oli hänen isänsä uhkaavan näköinen talo julmassa todellisuudessaan: aina yöllä, kun valot loistivat naapuritalojen akkunoista, se oli tummana varjona niukassa valaistuksessaan, ja päivällä sillä oli epäystävällinen ilme kasvoillaan, jotka eivät koskaan hymyilleet.

Tämän talon portilla ei tosin ollut vartijoina kahta lohikäärmettä niinkuin tavallisesti saduissa on vangituilla viattomilla olennoilla, mutta paitsi kaarioven yläpuolella häämöittäviä kasvonpiirteitä, joiden ohuet huulet olivat häijyssä hymyssä ja jotka vartioivat jokaista tulijaa, oli kamanaan kiinnitetty hirveä rautainen kapine, kiemurainen ja mutkikas kuin kivettynyt puu, teräväkulmainen ja korkkiruuvin muotoinen molemmista päistään, ja sen kummallakin sivulla oli pahaenteinen sammuttaja, joka näytti sanovan: "Kuka tänne tulee, jättäköön valon taakseen!" Porttikäytävän yläpuolelle ei ollut kaiverrettu taikamerkkejä, mutta talo näytti nyt niin hylätyltä, että pojat piirustelivat liidulla aidakkeeseen ja katukivitykseen — etenkin sivumuurin puoliseen nurkkaan ja hahmoittelivat kummituksia tallin oveen. Kun Towlinson välillä ajoi heidät pois, laativat he hänestä kostoksi muotokuvia, joissa korvat ulkonivat vaakasuorasti hatun alta. Kaikki hälinä lakkasi tämän katon varjossa. Torvisoittokunta tuli sille kadulle kerran viikossa jonakin aamuna, mutta ei kajahduttanut ainoatakaan säveltä näiden akkunoiden kohdalla. Päinvastoin kaikki sellaiset seuranpitäjät, jopa pieni vikisevä, heikkohenkinen posetiivikin kömpelöine tanssinukkeineen, jotka pyörivät valssiaskelin sisään ja ulos kaksoisovista, jäivät yksimielisesti tulematta sen likelle ja karttoivat sitä kuin toivotonta paikkaa.

Sitä vallitseva taika oli tuhoisampi kuin se, joka muinoin noitui lumotut talot uneen, mutta jätti niiden valveilla olevan raikkauden koskemattomaksi. Kaikkialla oli huomattavissa laiminlyönnistä johtuvaa rappeutumista. Sisällä menettivät raskaina riippuvat oviverhot entiset laskoksensa ja muotonsa ja valuivat alas kuin jyhkeät paariliinat. Toistensa päälle pinotut ja verhotut huonekalut näyttivät pelosta väistyvän kuin vangitut ja unohdetut. Kuvastimet olivat himmeät kuin vuosien hengityksestä. Mattojen kuviot haalistuivat, käyden sekaviksi ja hämäräksi kuin menneiden vuosien mitättömien tapausten muisto. Harvoin kuuluvien askelten kaiusta pelästyvät pöydät narisivat ja horjuivat. Avaimet ruostuivat lukoissa. Nihkeys levisi seinille, ja kun kosteat kohdat tulivat esille, näyttivät maalaukset painuvan sisään ja kätkeytyvän. Home alkoi vallata seinäkomeroita. Sieniä ilmestyi kellarien nurkkiin. Pölyä karttui kenenkään tietämättä mistä ja kuinka; hämähäkkejä, koita ja toukkia huomattiin joka päivä. Silloin tällöin löydettiin tutkimusmatkalle lähtenyt kuoriainen liikkumattomana portailta tai jostakin yläkerran huoneesta kuin ihmettelemässä sinne joutumistaan. Rotat alkoivat öisin vikistä ja pujahdella seinälaudoituksen taakse kaivamiaan pimeitä käytäviä pitkin.

Juhlahuoneitten kolkko komeus, jota epätäydellisesti valaisi suljettujen akkunaluukkujen lävitse tunkeutuva hämärä valo, olisi hyvin sopinut lumottuun taloon, kuten kullattujen jalopeurain himmentyneet käpälät salaa kurkottautumassa näkyviin suojuksien alta; jalustoilla seisovien marmorikuvien piirteet kuvastumassa pelokkaina peitteittensä lävitse; kellot, jotka eivät ilmoittaneet aikaa, tai jos ne sattumalta vedettiin käymään, ilmoittivat sen väärin ja löivät mahdottomia tunteja; satunnaiset kynttiläkruunun kilahdukset, peloittavammat kuin hälytyskellon pölyinen ilma ja vaimentuneet äänet, jotka tunkeutuivat näiden esineiden pariin, ja kokonainen kummituslauma muita kapineita verhottuina ja peitettyinä kuin aavemaiset varjot. Mutta sitäpaitsi siellä oli suuret portaat, joille talonherran jalka niin harvoin astui ja joita myöten hänen poikansa oli mennyt taivaaseen. Siellä oli muitakin portaita ja käytäviä, joita ei kukaan käyttänyt viikkokausiin. Siellä oli kaksi lukittua huonetta, joihin liittyi muistoja perheen vainajista ja joista vain kuiskaillen puhuttiin. Ja koko talossa keskellä tätä yksinäisyyttä ja synkkyyttä oli Florence ainoa suloinen olento antamassa elottomille esineille inhimillistä mielenkiintoa ja merkitystä.

Sillä Florence asui yksin autiossa talossa. Päivä seurasi toistaan hänen yhä asuessaan yksin, ja kylmät seinät tuijottivat häneen tyhjin katsein kuin Gorgonin tavalla tahtoen tuijottaa hänen nuoruutensa ja kauneutensa kiveksi.

Ruoho alkoi kasvaa katolla ja kivijalan raoissa. Akkunalautojen juurella versoi rumia rikkaruohoja. Laastia lohkeili käyttämättömien uunien sisäseinistä ja putoili alas. Molemmat puut, joiden rungot olivat tummenneet, näyttivät kuivettuneilta ylös asti, ja niiden kuihtuneet oksat olivat paljon silmäänpistävämmät kuin lehdet. Koko rakennuksessa oli valkoinen kellastunut, keltainen melkein mustunut. Ja siitä ajasta lähtien, jolloin talon emäntä oli kuollut, se oli hiljalleen muuttunut kaameaksi loukoksi pitkän yksitoikkoisen kadun varrella.

Mutta Florence kukoisti siellä kuin kaunis kuninkaantytär sadussa. Hänen kirjansa, soittonsa ja opettajansa olivat hänen ainoita vakinaisia seuralaistaan, lukuunottamatta Susan Nipperiä ja Diogenesta. Näistä alkoi edellinen itsekin tulla suorastaan oppineeksi henkilöksi, hän kun oli läsnä nuoren emäntänsä tunneilla. Jälkimäinen taas, jonka mahdollisesti sama vaikutus teki lempeämmäksi, laski tavallisesti päänsä akkunalaudalle ja vuorotellen sulki ja availi silmiään koko kesäisen aamun. Välillä se höristi korviaan katsellakseen hyvin tärkeänä jotakin rattailla kyyristelevää äänekästä koiraa, joka haukkui ohi kulkiessaan. Välillä se taas muisti selittämättömällä tavalla oletetun vihollisen jossakin lähistöllä ja ryntäsi hurjasti ovelle, palasi sitten perinpohjin rähistyään ja ravisteli itseään naurettavan tyytyväisenä, mikä oli sille ominaista, ja laski leukansa taas akkunalaudalle arvokkaasti kuin olisi suorittanut julkisen tehtävän.

Niin Florence eleli autiossa kodissaan viattomien harrastustensa ja ajatustensa parissa, eikä mikään tuottanut hänelle pahaa mieltä.. Hän sai nyt mennä alas isänsä huoneeseen, ajatella ja lähestyä häntä nöyrästi rakastavin sydämin, tarvitsematta pelätä tylyä torjumista, katsella esineitä, jotka olivat ympäröineet isää hänen surussaan, ja kyyristyä hänen tuolinsa lähelle joutumatta kohtaamaan sitä katsetta, jonka hän niin hyvin muisti. Hän sai nyt osoittaa isälleen pieniä palveluksia, järjestää kaikki omin päin hänen huoneessaan, sitoa pieniä kukkavihkoja hänen pöydälleen ja vaihtaa niitä uusiin, mikäli ne kuihtuivat ennen isän paluuta. Joka päivä Florence valmisteli hänelle jotakin ja jätti jonkin ujon merkin läsnäolostaan hänen tavallisen istuinpaikkansa viereen. Tänään hän pani sinne pienen maalatun kellotelineen, huomenna pelkäsi sitä liian silmäänpistäväksi ja korvasi sen jollakin itse valmistamallaan pikku kapineella, jonka toivoi herättävän vähemmän huomiota. Sattumalta herätessään yöllä hän vapisi ajatellessaan, että isä mahdollisesti nyt palaisi kotiin ja vihaisena hylkäisi tuon pikku lahjan. Silloin hän kiiruhti levottomana alakertaan tohvelit jalassa noutamaan pois sinne jättämäänsä pikku esinettä. Joskus hän vain painoi kasvonsa isän kirjoituspöydälle ja jätti siihen suudelman ja kyyneleen.

Mutta kukaan ei tietänyt siitä. Jolleivät palvelijat saaneet sitä selville hänen ollessaan poissa — ja he pelkäsivät kaikki Dombeyn huoneita — oli se yhtä yksinomaisesti hänen omana salaisuutenaan kuin sekin, mitä siellä oli aikaisemmin tapahtunut. Florence hiipi noihin huoneisiin hämärissä varhain aamulla ja silloin kun palvelijat söivät alakerrassa. Ja vaikka ne tulivat kaikki hauskemmiksi ja valoisammiksi hänen huolenpitonsa vuoksi, liikkui hän siellä yhtä tyynesti kuin auringonsäde, paitsi että hän jätti valon jälkeensä.

Varjot seurasivat Florencea kaikkialla kaikuvassa talossa ja olivat hänen tovereinaan paljastetuissa huoneissa. Ikäänkuin hänen elämänsä olisi lumottu näky, heräsi hänen yksinäisyydessään avustavia ajatuksia, jotka tekivät sen haaveelliseksi ja epätodelliseksi. Hän kuvitteli usein, millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos hänen isänsä olisi voinut rakastaa häntä ja hän olisi ollut lempilapsi. Joskus hän lyhyen tuokion uskoi niin olevankin ja tämän kuvitelman valtaamana näytti muistavan, kuinka he olivat yhdessä katselleet Paulin hautausta, kuinka he olivat ilman mitään häiritseviä sivuajatuksia rakastaneet häntä yhdessä, kuinka heitä liitti toisiinsa hänen kallis muistonsa, kuinka he usein vielä puhelivat Paulista ja hänen isänsä, katsellen häntä hellästi, kertoi heidän yhteisestä toivostaan ja luottamuksestaan Jumalaan. Toisin ajoin hän kuvitteli äitinsä vielä elävän. Kuinka onnelliselta tuntuikaan saada vaipua äidin syliin ja riippua hänessä kiinni koko sielunsa rakkaudella ja luottamuksella! Mutta voi, kuinka kaameaa sitten oli yksinäisen talon autius, kun tuli ilta eikä ketään ollut läsnä!