Mutta yksi ajatus, jota hän tuskin oli täysin selvittänyt itselleen, mutta joka oli kovin hehkuva ja voimakas, ylläpiti Florencea hänen taistellessaan ja lujittaessaan nuorta uskollista ja kovasti koeteltua sydäntään. Hänen sieluunsa samoin kuin kaikkiin muihinkin, jotka kamppailevat kuolevaisuuden murheen kanssa, oli hiipinyt juhlallisia aavistuksia ja toiveita. Ne olivat kotoisin haudantakaisesta hämärästä maailmasta ja hiljaisen soiton tavoin kuiskasivat hänelle, että häntä siellä kaukana muistelivat hänen veljensä ja äitinsä, että he nytkin näkivät hänet ja rakastivat ja säälivät häntä. Florencelle tuotti suloista lohtua hautoa sellaisia ajatuksia, kunnes eräänä päivänä — se tapahtui pian senjälkeen kun hän oli viimeksi nähnyt isänsä myöhäisenä iltahetkenä — hänen mieleensä juolahti, että hän itkiessään isän sydämen vieraantumista saattoi yllyttää vainajien henkiä häntä vastaan. Niin haaveellinen ja lapsellinen kuin tämä ajatus ja sen herättämä pelko lieneekin ollut, perustui se hänen rakastavaan luonteeseensa, ja siitä hetkestä alkaen hän taisteli rinnassaan auennutta julmaa haavaa vastaan ja koetti vain toivoen ajatella isää, joka sen oli iskenyt.
Hänen isänsä ei tietänyt — siitä hän oli varma tästä ajasta lähtien — kuinka paljon hän rakasti isäänsä. Florence oli hyvin nuori ja äiditön eikä ollut koskaan — jonkin erehdyksen tai kovan onnen vuoksi — oppinut ilmaisemaan isälle rakkauttaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen, koettaa aikaa myöten oppia tämän taidon ja opettaa isää paremmin ymmärtämään ainoaa lastaan.
Siitä tuli hänen elämänsä tarkoitus. Aamuaurinko paistoi harmaantuneeseen taloon ja tapasi tämän päätöksen kirkkaana ja voimakkaana yksinäisen valtiattaren rinnassa. Päivän kaikkien puuhien ohella se elähdytti häntä, sillä Florence toivoi, että mitä enemmän hän tiesi ja mitä täydellisemmäksi hän tuli, sitä iloisempi isä olisi oppiessaan tuntemaan ja rakastamaan tytärtään. Toisinaan hän mietiskeli itsekseen sydän tulvillaan ja kyynelten pyrkiessä silmiin, olisiko hän missään suhteessa kyllin edistynyt voidakseen hämmästyttää isää heidän joutuessaan ystävällisiin väleihin. Joskus hän koetti ajatella, oliko olemassa mitään tieteen haaraa, joka herättäisi isän harrastusta enemmän kuin muut. Kirjojen ääressä, soittotunneilla, käsityön mukana, aamukävelyillä, iltarukouksissa hänellä oli mielessä tämä kaikkivoittava ajatus. Omituinen lapsen harrastus: oppia tuntemaan tie kovan isän sydämeen!
Moni huoleton kävelijä, joka asteli pitkin katuja kesäillan pimetessä yöksi ja katseli synkkää taloa, nähden sen suurena vastakohtana akkunassa nuoret kasvot tuijottamassa tähtiin niiden alkaessa loistaa, olisi nukkunut rauhattomammin yönsä, jos olisi tietänyt, mitä suunnitelmaa tyttönen niin hellittämättä pohti. Talon maine lumottuna paikkana ei olisi parantunut rahvaan kesken, joka sen synkkää ulkomuotoa kammoten liikuskeli sen ohitse jokapäiväisillä askareillaan, jos olisi kyetty lukemaan sen tarina akkunasta tuijottavista surullisista kasvoista. Mutta Florence pyrki pyhään päämääräänsä kenenkään aavistamatta tai auttamatta, mietiskellen vain, kuinka saisi isänsä ymmärtämään hänen rakkauttaan, eikä syyttänyt häntä hetkellisissäkään ajatuksissa.
Susan Nipper seisoi eräänä aamuna vastapäätä nuorta emäntäänsä, joka juuri taivutti kokoon ja sinetöi kirjoittamaansa pikku kirjettä, ja näytti hyvillä mielin tietävän, mitä se sisälsi.
"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, rakas Floy-neiti", virkkoi Susan, "ja minäpä sanon, että vierailu noiden vanhojen Skettlesienkin luokse on hyvä juttu".
"Sir Barnet ja lady Skettles ovat erittäin herttaisia uudistaessaan pyyntönsä niin ystävällisesti", vastasi Florence, lempeästi korjaten nuoren naisen tuttavallista mainintaa puheena olevasta perheestä.
Neiti Nipper, joka oli ehkä jyrkin puolueihminen maan pinnalla ja ulotti puolueellisuutensa kaikenlaisiin asioihin, suuriin ja pieniin, ja kävi sillä alituista sotaa yhteiskuntaa vastaan, nyrpisti nenäänsä ja pudisti päätänsä vastalauseeksi kaikkea Skettlesien epäitsekkyyden tunnustamista vastaan, samalla väittäen, että heidän ystävällisyydestään olisi runsaana korvauksena Florencen seura.
"Ne ihmiset tosiaankin tietävät, mitä tekevät", mutisi hän vetäen syvään henkeään. "Uskokaa pois, että Skettlesit ovat siitä selvillä!"
"Minä tunnustan, Susan, etten ole kovin halukas lähtemään Fulhamiin", virkkoi Florence miettiväisenä, "mutta sittenkin on oikein sinne mennä. Luulen, että niin on parempi."