"Hylkääkö hän laivan, Susan?" kysyi Florence kalpeana.
"Ei, neiti", vastasi Susan, "haluaisinpa nähdä hänet niin rohkeana, että sen tekisi vasten naamaani! Ei, neiti, vaan hän rupattelee aina jostakin ikuisesta inkiväärirasiasta, joka Walter-herran oli määrä lähettää rouva Perchille, pudistelee inhoittavaa päätään ja sanoo toivovansa, että se inkivääri saapuisi; se ei voi missään tapauksessa, sanoo hän, ajoissa tulla tarkoitettuun tarpeeseen, mutta ehkä seuraavaan, mikä tosiaankin", lisäsi neiti Nipper perinpohjin halveksivan näköisenä, "vie kaiken kärsivällisyyteni tuota miestä kohtaan, sillä vaikka voin sietää paljon, en ole mikään kameeli enkä myöskään", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "jos itseni tunnen, mikään dromedaari".
"Mitä muuta hän sanoo, Susan?" kysyi Florence vakavasti.
"Etkö tahdo puhua minulle?"
"Niinkuin en tahtoisi puhua teille kaikkea, Floy-neiti!" vastasi Susan. "No niin, neiti, hän sanoo, että laivasta aletaan yleisesti puhua ja että se ei ole ollut koskaan tuolla matkalla puoleksikaan niin kauan kuulumattomissa ja että kapteenin rouva kävi eilen konttorissa ja näytti vähän alakuloiselta, mutta sen voi sanoa kuka tahansa, ja mehän tiesimme melkein kaiken sen etukäteen."
"Minun pitää käydä Walterin enon luona", virkkoi Florence kiireisesti, "ennenkuin matkustan pois kotoa. Menen häntä tapaamaan tänä aamuna. Lähdetään sinne heti yhdessä, Susan."
Koska neiti Nipperillä ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, olivat he pian matkalla pitkin katuja pientä merikadettia kohti.
Se mielentila, jonka vallassa Walter oli lähtenyt kapteeni Cuttlen luo silloin, kun kaupanvälittäjä Brogley otti myymälän haltuunsa ja kirkontornitkin näyttivät uhkaavan häntä kuolemalla, oli hyvin samanlainen kuin se, joka nyt vaivasi Florencea, mutta tuskaa lisäsi vielä se ajatus, että hän ehkä oli ollut syyttömänä välikappaleena syöksemässä Walterin vaaraan ja kaikki ne, joille hän oli rakas, hän itse niihin laskettuna, epätietoisuuden jännitykseen. Kaikessa muuten näyttikin olevan epävarmuuden ja vaaran leima. Tornien ja talonkattojen ilmaviirit tekivät salaperäisiä viittauksia myrskyisestä ilmasta ja osoittivat kuin aavemaiset sormet vaarallisille merille, missä ehkä ajelehti haaksirikkoutuneita suuria laivoja, keinutellen avuttomia ihmisiä ikuiseen uneen, yhtä syvään kuin olivat heidän allaan pohjattomat vedet. Kun Florence tuli Cityyn ja sivuutti ihmisiä, jotka puhelivat keskenään, pelkäsi hän kuulevansa heidän mainitsevan tuosta laivasta ja sanovan, että se oli hukkunut. Kun hän näki kuohuvien aaltojen kanssa kamppailevien laivojen kuvia, täytti kauhu hänen sydämensä. Savu ja pilvet, vaikka kulkivatkin hitaasti, kiitivät liian nopeasti hänen mielestään ja saivat hänet pelkäämään, että samalla hetkellä myrsky myllersi valtamerta.
Epätietoista oli, tunsiko Susan Nipper samanlaista pelkoa, mutta kun hänen harrastuksensa enimmäkseen kohdistui tappelemiseen katupoikain kanssa heidän joutuessaan tungokseen — sillä tämän ihmisluokan ja hänen itsensä välillä vallitsi jonkinlainen luontainen vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmoille, milloin he vain sattuivat yhteen — sopi olettaa, ettei hänellä ollut matkalla paljon aikaa henkisiin tutkisteluihin.
Kun he lopulta saapuivat puisen merikadetin kohdalle kadun toiselle puolelle ja odottivat tilaisuutta päästä kadun poikki, hämmästyivät he aluksi nähdessään laivakojeiden kauppiaan ovella pyöreäpäisen pojan, paksuposkiset kasvot kääntyneinä ylöspäin. Pian sitten poika pisti kaksi kummankin käden sormea isoon suuhunsa ja tämän koneiston avulla vihelsi tavattoman kimeästi muutamille kyyhkysille, jotka olivat verrattain korkealla ilmassa.