"Rouva Richardsin esikoinen, neiti!" virkkoi Susan, "ja hänen elämänsä kiusa!"
Kun Polly oli käynyt Florencelle kertomassa poikansa ja perillisensä parantuneista tulevaisuudentoivoista, saattoi Florence odottaa tätä kohtausta. Kun siis otollinen hetki ilmestyi, kiirehtivät he kumpikin kadun poikki miettimättä sen enempää rouva Richardsin surunlasta. Aavistamatta heidän lähestymistään vihelsi nuori urheilija taas mahdollisimman kovaa ja huusi kiihkoissaan: "Karkulaiset! Ho-hoi! Karkulaiset!" Tällä kutsulla oli sellainen vaikutus herkkätunteisiin kyyhkysiin, etteivät ne lähteneetkään suoraapäätä johonkin Pohjois-Englannin kaupunkiin, kuten niiden alkuperäinen tarkoitus näytti olleen, vaan alkoivat kierrellä ja epäröidä. Silloin rouva Richardsin esikoinen päästi toisen vihlovan vihellyksen ja kiljaisi taas äänellä, joka kaikui yli kadun hälinän: "Karkulaiset! Hohoi! Karkulaiset!"
Tästä haltioitumisen tilasta hän äkkiä palasi maallisiin asioihin neiti
Nipperin sysätessä häntä niin, että hän peräytyi myymälään.
"Näinkö sinä osoitat parantumistasi, kun rouva Richards on surrut puolestasi kuukausimääriä?" tiuskaisi Susan seuraten poikaa sisälle. "Missä herra Gills on?"
Rob, joka lievensi ensimmäisen neiti Nipperiin luomansa vihaisen katseen huomatessaan Florencen olevan mukana, nosti kätensä tukkaan tervehtiäkseen viimemainittua ja sanoi Susanille, että herra Gills oli kaupungilla.
"Hae hänet kotiin", kovisti neiti Nipper, "ja sano, että neiti Dombey on täällä".
"En tiedä, minne hän on mennyt", vastasi Rob.
"Onko tuo sinun elämänparannustasi!" huudahti Susan purevasti.
"No mutta kuinka minä voin mennä hakemaan häntä, kun en tiedä, missä hän on?" valitti hätyytetty Rob. "Kuinka voitte olla niin ajattelematon?"
"Sanoiko herra Gills, milloin hän tulee kotiin?" kysyi Florence.