Sol-ukko, joka oli sillä välin tullut kotiin, otti heidät vastaan ovella ja kutsui heitä heti pieneen takahuoneeseensa, joka oli kummallisesti muuttunut Walterin poistuttua. Pöydällä ja siellä täällä huoneessa oli karttoja, joiden mukaan laivakojeiden kauppias oli raskain sydämin tuon tuostakin seurannut kadonneen laivan kulkua meren poikki ja joita hän parin vieläkin kädessään olevan kompassin avulla oli hetki sitten mitannut, kuinka kauas sen oli täytynyt poiketa suunnastaan joutuakseen tuuliajolle tuonne tai tänne, ja koettanut varmistua siitä, että pitkä aika sai kulua, ennenkuin toivo oli kokonaan mennyt.
"Onkohan se ajelehtinut tuonne", tuumi hän tarkastellen miettiväisenä karttaa. "Mutta ei, se on melkein mahdotonta. Vai onko myrsky voinut sitä painaa, — mutta se ei ole todennäköistä. Tai saattaisiko toivoa, että se olisi niin paljon poikennut suunnastaan, — mutta tuskin minäkään voin sitä otaksua!" Tuollaisia katkonaisia mietteitä hautoen vanha Sol Gills istuskeli suuren kartan ääressä eikä voinut siinä löytää ainoaakaan toivonhiventä, joka olisi ollut kyllin suuri, jotta olisi voinut siihen sijoittaa kompassin kärjen.
Florence huomasi heti — sitä olisikin ollut vaikea olla huomaamatta — että ukossa oli tapahtunut omituinen, sanoin selittämätön muutos, ja että samalla kun hänen käytöksensä oli paljon levottomampi ja epäröivämpi kuin tavallisesti, siinä ilmeni kuitenkin outoa päättäväisyyttä, joka pani Florencen ymmälle. Kerran hän kuuli ukon puhuvan sekaisin, sillä kun Florence sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei ollut tavannut häntä käydessään täällä aikaisemmin, vastasi Sol Gills aluksi, että hän oli käynyt Florencea tapaamassa, ja näytti heti sitten katuvan sanojaan.
"Oletteko käynyt minua kysymässä?" kysyi Florence. "Tänäänkö?"
"Niin, rakas nuori neiti", vastasi ukko katsellen vuoroin häneen, vuoroin toisaanne hämmentyneen näköisenä. "Halusin nähdä teitä omin silmin ja kuulla äänenne omin korvin vielä kerran ennen —". Sitten hän vaikeni.
"Ennen mitä? Ennenkuin —?" sanoi Florence laskien kätensä hänen käsivarrelleen.
"Sanoinko 'ennen'?" vastasi Sol-ukko. "Jos sanoin niin, tarkoitin varmasti: ennenkuin saamme tietoja rakkaalta pojaltani."
"Ette ole oikein hyvässä voinnissa", huomautti Florence hellästi. "Olette ollut niin kovin levoton. Minä olen varma siitä, ettette ole terve."
"Olen niin hyvässä kunnossa kuin minun ikäiseni mies suinkin voi toivoa", vastasi ukko puristaen oikean kätensä nyrkkiin ja ojentaen sen Florencea kohti. "Katsokaahan! Tuo on luja. Eikö sen omistaja ole yhtä kykenevä päättäväisyyteen ja lujuuteen kuin moni nuorempi mies? Niin luulen. Saammepa nähdä."
Muutosta huomasi enemmän hänen käytöksessään kuin sanoissaan, vaikka nekin painuivat Florencen mieleen, ja se vaikutti häneen niin, että hän olisi tahtonut heti uskoa levottomuutensa kapteeni Cuttlelle, jollei kapteeni olisi käyttänyt hetkeä hyväkseen ryhtymällä selittelemään niitä asianhaaroja, joista haluttiin kuulla viisaan Bunsbyn mielipidettä, ja pyytämällä syvämietteistä filosofia ilmaisemaan kantansa.