"Onko hän rampa tai sokea tai sairas?"
Kukat, joita Florence painoi rintaansa vasten, alkoivat putoilla hänen kuullessaan nämä sanat niin ihmetellen lausuttuina. Hän likisti niitä lujemmin käsillään, ja hänen kasvonsa painuivat niitä kohti.
"Kate", virkkoi täti heidän taas oltuaan vaiti vähän aikaa, "minä kerron sinulle, mitä olen kuullut Florencesta, ja se lieneekin totta. Mutta älä puhu siitä kenellekään muulle, kultaseni, koska siitä ei mahdollisesti paljon tiedetä täällä, ja jos kertoisit, tuottaisit hänelle surua."
"En kerro koskaan!" vakuutti lapsi.
"Sen uskon", sanoi täti. "Voinhan luottaa sinuun kuin itseeni. Katsos, Kate, Florencen isä välittää hyvin vähän tyttärestään, tapaa häntä vain harvoin eikä lapsen koko elinaikana ole ollut ystävällinen hänelle. Nykyään hän suorastaan karttaa Florencea, joka rakastaisi häntä lämpimästi, jos isä vain sallisi, mutta hän ei salli — vaikka Florencessa ei ole mitään syytä. Kaikkien hyvien sydänten täytyy suuresti rakastaa ja sääliä häntä."
Florencen käsistä putoili lisää kukkia hajalleen maahan. Ne, jotka jäivät, olivat kosteita, mutta ei kasteesta, ja hänen kasvonsa painuivat kukkia piteleviä käsiä vasten.
"Florence-parka! Rakas Florence-parka!" huudahti lapsi.
"Ymmärrätkö, miksi olen kertonut sinulle tämän, Kate?" kysyi täti.
"Jotta olisin oikein ystävällinen hänelle ja koettaisin parhaani mukaan rakastaa häntä? Eikö niin, täti?"
"Osittain", vastasi rouva, "mutta siinä ei ole kaikki. Vaikka näemme hänet niin iloisena, vaikka hän hymyilee ystävällisesti kaikille ja on valmis palvelemaan meitä kaikkia ja ottamaan osaa jokaiseen huvitukseen täällä, voi hän tuskin olla oikein onnellinen. Vai mitä sinä luulet, Kate?"