"Sepä on kovin surullista!" virkkoi pikku tyttö.
Kun he vähän senjälkeen pysähtyivät katselemaan muutamia veneitä ja olivat sillä välin olleet ääneti, ryhtyi Florence, joka oli noussut seisomaan kuullessaan nimensä ja kerännyt kukkansa lähteäkseen heitä vastaan, jotta he huomaisivat hänen olevan kuulomatkan päässä, jälleen työhönsä, sillä hän ei luullut heidän jatkavan keskusteluaan. Mutta hetkisen kuluttua he alkoivat taas puhella.
"Florence on täällä kaikkien suosikki ja ansaitseekin sen varmasti", virkkoi lapsi vakavasti. "Missä hänen isänsä on?"
Täti vastasi lyhyen vaitiolon jälkeen olevansa siitä tietämätön. Hänen äänensä sävy pysähdytti Florencen, joka oli taas noussut seisomaan, ja piti häntä kuin paikalleen naulattuna keskeneräinen seppel rintaa vasten painettuna, molemmat kädet varjelemassa sitä putoamasta.
"Onhan hän kai Englannissa?" kysyi lapsi.
"Niin luulen. Hän on tosiaankin varmasti Englannissa."
"Onko hän koskaan käynyt täällä?"
"Ei luullakseni."
"Tuleeko hän tänne katsomaan Florencea?"
"En luule."