Hän muisti hyvin, että se vanha nainenkin, joka oli ryöstänyt hänet hänen ollessaan pieni lapsi ja jonka kuva ja asunto ynnä kaikki, mitä silloin oli sanottu ja tehty, oli painunut hänen mieleensä niin lähtemättömän selvästi kuin kauheat vaikutelmat varhaisina elämänvuosina juurtuvat mieleen — oli puhunut hellästi tyttärestään ja kuinka hirveästi hänkin oli valittanut, kun toivoton ero lapsesta tuotti hänelle tuskaa. Mutta tätä muistellessaan hän palautti mieleensä, että hänen oma äitinsä oli rakastanut häntä. Joskus taas, kun hänen ajatuksensa äkkiä palasivat siihen juopaan, joka oli hänen ja hänen isänsä välillä, hän vapisi, ja kyyneleet valuivat kasvoille hänen kuvitellessaan mielessään, että kenties hänen äitinsä, jos vielä eläisi, alkaisi tuntea vastenmielisyyttä häntä kohtaan, koska hän ei tuntenut sitä taitoa, jolla olisi voinut lepyttää isänsä, eikä ollut sitä tuntenut syntymästään alkaen. Hän tiesi, että tämä kuvittelu teki vääryyttä hänen äitinsä muistolle ja ettei siinä ollut mitään perää, mutta kuitenkin hän koetti niin hartaasti myöntää isänsä olevan oikeassa ja panna kaikki omaksi viakseen, ettei voinut estää tätä luulottelua kulkemasta synkän pilven lailla sielunsa taustan ylitse.
Pian Florencen jälkeen saapui muiden vieraiden joukossa kaunis orpo tyttö, kolme neljä vuotta häntä nuorempi, ja mukana hänen tätinsä, harmaatukkainen rouva, joka puheli paljon Florencelle ja joka mielelläänkin kuunteli (samoin kuin kaikki muutkin) hänen lauluaan iltaisin ja silloin istui aina hänen vieressään äidillisen ystävällisenä. He olivat olleet talossa vasta pari päivää, kun Florence eräänä lämpimänä aamuna istui puutarhan huvimajassa ja miettiväisenä katseli oksien lomitse lapsiryhmää ruohokentällä, punoen kukkaseppelettä erään heidän joukossaan olevan kaikkien suosiman pikku olennon päähän. Silloin hän kuuli mainitun rouvan ja pikku tytön astelevan edestakaisin läheisellä lehtokujalla ja puhelevan hänestä.
"Onko Florencekin orpo niinkuin minä?" kysyi lapsi.
"On, kultaseni. Hänellä ei ole äitiä, mutta hänen isänsä elää."
"Käykö hän nyt surupuvussa äitiraukkansa vuoksi?" kysyi lapsi nopeasti.
"Ei, vaan ainoan veljensä vuoksi."
"Eikö hänellä ole muuta veljeä?"
"Ei."
"Eikö sisarta?"
"Ei."