Käyttäen ahkerasti nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa sir Barnet Skettles esitti tavallisen kysymyksensä myös Florencelle, joka oli saapunut sinne vierailulle edellisenä iltana. Florence kiitti häntä ja sanoi, ettei ollut ketään erikoista henkilöä, jota hän tahtoisi tavata, mutta tietysti hän tuskaisin sydämin samalla ajatteli Walter-parkaa. Kun sir Barnet Skettles toisti ystävällisen tarjouksensa virkkaen: "Rakas neiti Dombey, oletteko varma siitä, ettette voi muistaa ketään, johon arvoisa isänne — jolle pyydän teitä esittämään lady Skettlesin ja minun parhaat terveiseni, kun kirjoitatte — soisi teidän tutustuvan?" oli ehkä luonnollista, että Florencen pääparka painui vähän kumaraan ja että hänen äänensä värisi hänen vastatessaan hiljaa kieltävästi.
Skettles nuorempi, jonka kaulanauha oli entisestään jäykistynyt ja mieliala tasoittunut, oli kotona viettämässä lomaansa ja näytti olevan kovasti pahoillaan erinomaisen äitinsä vaatimuksesta osoittaa kaikenlaista huomaavaisuutta Florencelle. Toinen suurempi vääryys, joka kuohutti nuoren Barnetin sielua, oli tohtori ja rouva Blimberin seura, heidät kun oli kutsuttu viemisille hänen isänsä harjahirren alle. Heistä sanoi nuorukainen usein, että hän olisi mieluummin suonut heidän viettävän loma-aikaansa Jerikossa.
"Onko ketään, jonka te haluaisitte saada tänne, tohtori Blimber?" kysyi sir Barnet Skettles kääntyen tämän herran puoleen.
"Olette kovin ystävällinen, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber. "En tosiaankaan keksi ketään erikoista. Ylimalkaan tutustun mielelläni lähimmäisiini, sir Barnet. Kuinka sanookaan Terentius? Kenen pojan isä tahansa herättää minun mielenkiintoani."
"Toivooko rouva Blimber tapaavansa jonkun huomattavan henkilön?" kysyi sir Barnet kohteliaasti.
Rouva Blimber vastasi suloisesti hymyillen ja pudistaen taivaansinistä myssyään, että jos sir Barnet voisi tutustuttaa hänet Ciceroon, olisi hän itse pyytänyt, mutta koska sellainen esittely ei ollut mahdollinen ja hän jo sai nauttia sir Barnetin ja hänen rakastettavan puolisonsa seurasta, samalla ollen miehensä, tohtorin, kanssa hyvässä tuttavuussuhteessa nuoreen Skettlesiin — mainittu nuorukainen nyrpisti tässä nenäänsä — ei hän pyytänyt mitään muuta.
Asiain näin ollen sir Barnetin oli pakko toistaiseksi tyytyä koolla olevaan seuraan. Florence oli iloinen siitä, sillä hän tutki erästä asiaa heidän keskuudessaan, ja se oli liian lähellä hänen sydäntään ja liian kallis ja tärkeä antaakseen sijaa millekään muulle harrastukselle.
Talossa vieraili myös joitakin lapsia, jotka olivat vanhempiinsa yhtä avomielisessä ja onnellisessa suhteessa kuin ruusuposkiset pienokaiset vastapäätä Florencen kotia. Heidän ei tarvinnut lainkaan hillitä rakkauttaan, vaan he saivat ilmaista sitä vapaasti. Florence koetti päästä selville heidän salaisuudestaan, koetti keksiä, missä hän itse oli tehnyt virheen, minkä yksinkertaisen taidon he osasivat, jota hän ei tuntenut, kuinka he voisivat opettaa häntä osoittamaan isälle rakkauttaan ja voittamaan hänen vastarakkauttaan.
Päiväkausia Florence tarkkasi näitä lapsia. Monena kirkkaana aamuna hän nousi vuoteestaan loistavan auringon keralla ja käveli edestakaisin joen rannalla, ennenkuin kukaan muu oli liikkeellä, katseli heidän huoneittensa akkunoihin ja ajatteli heitä, jotka nukkuivat siellä niin hellän huolenpidon ja rakastavien ajatusten suojelemina. Silloin hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin ollessaan suuressa kotitalossaan ihan yksin ja oli välillä sitä mieltä, että hänen oli siellä parempi olla kuin täällä ja että siellä saattoi paremmassa rauhassa kätkeytyä kaikelta kuin sekaantumalla ikätoveriensa joukkoon ja huomaamalla, kuinka erilainen hän oli toisten rinnalla. Mutta jatkaen innokkaasti tutkimuksiaan, vaikka hänen sydämensä vuoti verta joka kerta kun hän käänsi lehden tässä vaikeassa kirjassa, Florence jäi heidän seuraansa ja toivoi kärsivällisesti saavuttavansa sen taidon, jota hän kaipasi.
Voi, kuinka sen saavuttaisi! Kuinka pääsisi edes alkuun! Täällä oli tyttäriä, jotka nousivat aamuisin ja menivät iltaisin levolle varmoina isiensä rakkaudesta. Heillä ei ollut mitään vastahakoisuutta voitettavana, ei mitään kylmyyttä pelättävänä, ei mitään tyytymättömyyttä poistettavana. Kun aamu kului ja akkunat avautuivat toinen toisensa jälkeen ja kaste alkoi kuivua kukilta ja ruohossa ja nuoret jalat liikkua ruohokentällä, silloin Florence katseli ympärillään olevia kirkkaita kasvoja ja mietti, mitä voisi noilta lapsilta oppia. Liian myöhäistä oli oppia heiltä; jokainen saattoi pelotta lähestyä isäänsä, ojentaa huulensa suutelemaan ja kietoa käsivartensa kaulalle, joka kumartui hyväilemään. Hän ei voinut aloittaa niin rohkeasti. Voi, oliko mahdollista, että toivo hupeni sitä mukaa kuin hän tutki asiaa!