"Kyllä siitä on pitempikin aika, John", huomautti eräs naapuri, joka oli tullut auttamaan häntä veneen korjauksessa.
"Onkohan tosiaankin?" virkkoi toinen työntäen rutistuneen hattunsa taaksepäin ja pyyhkäisten kädellä otsaansa. "Saattaa olla. Siitä tuntuu tosiaankin olevan hyvin pitkä aika."
"Ja mitä pitemmälle aika on kulunut", jatkoi naapuri, "sitä enemmän sinä olet hoitanut ja hemmoitellut häntä, John, kunnes hänestä on tullut taakka itselleen ja kaikille muillekin."
"Ei minulle", sanoi isä ryhtyen taas työhön. "Ei minulle."
Florence saattoi tuntea — ja kuka toinen olisi paremmin osannutkaan — kuinka totta hän puhui. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja olisi mielellään koskettanut miehen karkeaa kättä ja kiittänyt häntä hyvyydestä sitä kurjaa olentoa kohtaan, jota hän katseli niin toisenlaisin silmin kuin eräs toinen mies katseli tytärtään.
"Kuka sitten hemmoittelisi tyttöparkaani — jos sitä sopii nimittää hemmoitteluksi — jollen minä?" kysyi isä.
"Niin, niin", myönsi naapuri. "Sinä olet tosiaankin oikeassa, John. Mutta sinähän näet itse puutetta voidaksesi auttaa häntä. Sinä sidot hänen vuokseen kätesi ja jalkasi ja teet hänen tähtensä elämäsi loppumattomaksi kurjuudeksi. Ja mitä hän välittää siitä? Et suinkaan sinä kuvittele hänen sitä ymmärtävän?"
Isä suoristautui jälleen ja vihelsi tytölle. Martha teki vastaukseksi taas kärsimättömän liikkeen kumaraisilla hartioillaan, mutta isä oli iloinen ja onnellinen.
"Vain tuon vuoksi, neiti", selitti naapuri hymyillen, ilmaisten sillä enemmän salaista myötätuntoa kuin sanoista voi päättää, "vain tuon vuoksi hän ei koskaan päästä tyttöä näkyvistään!"
"Koska se päivä tulee ja on jo ollut tulossa pitkän aikaa", huomautti toinen, "jolloin se merkitsisi kuolleitten henkiin herättämistä, jos onneton lapsiparkani voisi liikauttaa sormeaan tai edes hiuskarvaansakaan".