Florence laski salaa vähän rahaa hänen kätensä viereen vanhan veneen pohjalle ja lähti pois.
Ja nyt Florence alkoi miettiä, ymmärtäisikö isä hänen rikkauttaan, jos hän sairastuisi ja riutuisi niinkuin hänen rakas veljensä. Tulisiko hän silloin rakkaaksi isälle? Tulisiko isä hänen vuoteensa viereen, kun hän makaisi heikkona, kuoleman leima kasvoillaan? Ottaisiko isä silloin hänet syliinsä ja pyyhkisi pois kaiken entisen? Antaisiko isä niin muuttuneissa oloissa hänelle anteeksi, ettei hän ollut osannut avata lapsensydäntään, ja helpottaisi niiden tunteiden kertomista, joiden vallassa hän silloin yöllä oli poistunut isän huoneesta? Ja auttaisi häntä sanomaan, mitä hän ei ollut silloin uskaltanut sanoa ja mitä hän sitten oli koettanut oppia ilmaisemaan?
Niin, isä varmasti heltyisi nähdessään hänet kuoleman kielissä — niin hän ajatteli. Hän kuvitteli, että jos hän makaisi rauhallisena ja valmiina kuolemaan vuoteella, jonka ympärillä leijailisivat muistot heidän rakkaasta Paul-vainajastaan, silloin pehmenisi isän sydän, ja hän sanoisi: "Rakas Florence, elä minun tähteni, ja me rakastamme toisiamme, niinkuin meidän olisi pitänyt rakastaa, ja olemme niin onnelliset kuin meidän olisi pitänyt olla näinä monina vuosina!" Hän ajatteli, että jos saisi kuulla sellaisia sanoja isänsä suusta ja tuntisi hänen käsivartensa kiertyneinä ympärilleen, hän voisi hymyillen vastata: "Kaikki muu on liian myöhäistä, mutta ei tämä. En koskaan voisi olla onnellisempi kuin nyt, rakas isä!" Ja niin hän eroaisi isästä siunaus huulillaan.
Sama kultainen vesi, jonka väreilemisen hän muisti, ilmestyi taas hänen silmiinsä, mutta tällaisten mietteitten valossa ainoastaan virtana, joka johti rauhaan sinne, missä aikaisemmin lähteneet rakkaat olennot odottivat käsi kädessä. Usein, kun hän katseli jalkojensa juuressa aaltoilevaa tummempaa jokea, hän ajatteli juhlallista väristystä tuntien, mutta ei peläten, sitä virtaa, josta hänen veljensä oli niin usein puhunut, sanoen sen kuljettavan häntä kauas.
Köyhä isä ja hänen sairas tyttärensä olivat vielä tuoreessa muistissa, eikä siitä ollutkaan kulunut edes viikkoa, kun sir Barnet ja hänen puolisonsa lähtiessään eräänä iltapäivänä kävelemään pyysivät Florencea seurakseen. Florence suostui heti, ja lady Skettles käski kuin luonnollisena asiana nuoren Barnetin lähteä mukaan. Sillä mikään ei ilahduttanut lady Skettlesiä niin paljon kuin nähdä esikoisensa käsi kädessä Florencen kanssa.
Barnet näytti totta puhuen olevan siitä eri mieltä ja ilmaisi ajatuksensa sellaisissa tapauksissa usein kuuluvasti, vaikkakin epämääräisesti, puhuen "tyttöjoukosta". Mutta kun ei ollut helppoa katkeroittaa Florencen lempeää mieltä, sai hän tavallisesti nuorukaisen tyytymään kohtaloonsa muutamien minuuttien kuluttua, ja he kävelivät ystävällisesti yhdessä lady Skettlesin ja sir Barnetin seuratessa täysin tyytyväisinä.
Niinpä tapahtui tälläkin kertaa. Florencen oli melkein onnistunut kumota Skettles nuoremman senpäiväiset muistutukset kohtaloa vastaan, kun heidän ohitseen ratsasti eräs herra, katsoi heihin tuikeasti, kiristi ohjaksia, kääntyi ja läheni heitä hattu kädessä.
Etenkin Florencea oli vieras tarkastanut, ja kun pikku seurue pysähtyi huomattuaan hänen tulevan takaisin, kumarsi hän Florencelle ennenkuin tervehti sir Barnetia ja hänen puolisoaan. Florence ei muistanut nähneensä häntä koskaan, mutta säpsähti vaistomaisesti vieraan tullessa lähelle ja vetäytyi kauemmaksi.
"Vakuutan teille, että hevoseni on täysin rauhallinen", virkkoi vieras.
Se ei ollut syynä, vaan tuossa herrassa itsessään oli jotakin — Florence ei olisi osannut tarkemmin sitä määritellä — vaikuttamassa tunteeseen niin, että täytyi peräytyä kuin pistoksen saaneena.