"Ei ole oikein, Floy-neiti, kysyä sellaista, sillä te tiedätte, etten voi kieltää teiltä mitään, mutta rouva Richards ja minä otamme selville, mitä voi tehdä, jos rouva Richardsia haluttaa, sillä nähkääs minua haluttaa matkustaa Kiinaan asti, mutta en kuitenkaan tiedä, kuinka Lontoon satamasta lähdetään."
Richards suostui ehdotukseen.
"Tässä talossa ei helise juuri niin paljon iloa", virkkoi neiti Nipper, "että kukaan haluaisi olla yksinäisempi kuin muutenkin täytyy olla. Nuo Toxit ja Chickit saavat kiskaista suustani pari etuhammasta, rouva Richards, mutta se ei vielä merkitse, että antaisin heidän vetää pois kokonaisen rivin."
Tämänkin Richards myönsi, se kun tuntui hyvin ilmeiseltä.
"Minä olen tosiaankin hyvin halukas elämään sovussa kanssanne, rouva Richards", lisäsi Susan Nipper, "niin kauan kuin Paul-herra pysyy vakinaisena, jos voimme järjestää asian niin, ettemme avoimesti riko käskyjä vastaan, mutta laupias taivas, Floy-neiti, te ette ole vielä lähtenyt täältä pois, tottelematon lapsi, pois nyt, mennään, mennään!"
Samassa Susan Nipper kävi äkkiä käsiksi holhokkiinsa ja lennätti hänet ulos huoneesta.
Surullinen ja laiminlyöty lapsi oli niin hiljainen ja tyyni ja kärsivällinen, ja hänellä näytti olevan sydämessään niin paljon rakkautta, josta ei kukaan tuntunut välittävän, niin paljon apeita ajatuksia, joiden loukkaamista ei kukaan näyttänyt karttavan, että Pollyn sydän ihan vuoti verta, kun hän taas jäi yksin. Siinä yksinkertaisessa kohtauksessa, jossa hän oli ensi kerran nähnyt pikku orvon, oli hänen äidillinen sydämensä heltynyt yhtä paljon kuin lapsenkin, ja hänestä tuntui samoin kuin lapsestakin, että siitä hetkestä oli hänen ja lapsen välille alkanut kehittyä luottamuksellinen suhde.
Vaikka Toodle niin suuresti luottikin Pollyyn, oli tämä sivistyksensä puolesta tuskin ollenkaan miestään ylempänä. Mutta hän oli hyvä yksinkertainen luonne, joka yleensä on parempi, uskollisempi, ylevämpi, jalompi, nopeampi tuntemaan ja paljon kykenevämpi säilyttämään hellyyttä ja sääliä, uhrautumista ja antaumusta kuin mies. Ja niin oppimaton kuin hän olikin, olisi hän ehkä voinut jo näin varhain herättää Dombeyn mielessä edes sarastavan käsityksen, joka ei sitten tulevaisuudessa olisi iskenyt häneen kuin salama.
Mutta nyt poikkeamme asiasta. Polly ei ajatellut silloin mitään muuta kuin käyttää hyväkseen neiti Nipperin suopeaa mielenlaatua ja keksiä jonkin keinon, jolla saisi pikku Florencen luokseen laillisesti, ilman kapinaa. Vielä samana iltana sattui tarjoutumaan sopiva tilaisuus.
Hänet oli kuten tavallisestikin soitettu alas lasihuoneeseen, missä hän sitten oli astellut edestakaisin pitkän aikaa lapsi sylissään, kun hänen suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen Dombey äkkiä tuli huoneestaan ja pysähtyi hänen eteensä.