"Hyvää iltaa, Richards."
Juuri sama ankara, jäykkä herra, jollaiseksi Polly oli hänet huomannut jo ensi päivänään tässä talossa. Niin kovan näköinen, että Polly vaistomaisesti loi silmänsä alas ja samalla niiasi.
"Kuinka Paul-herra voi, Richards?"
"Mainiosti, herra, oikein hyvin."
"Siltä näyttää", vastasi Dombey katsellen hartaasti hentoja kasvoja, jotka imettäjä paljasti hänen nähdäkseen, ja kuitenkin samalla teeskennellen olevansa jokseenkin välinpitämätön. "Toivottavasti saatte kaikkea, mitä haluatte?"
"Kyllä, kiitos, herra."
Mutta hän liitti tähän vastaukseen niin silmäänpistävän epäröimisen vivahduksen, että Dombey, joka oli kääntynyt poispäin, pysähtyi ja vilkaisi häneen vielä kysyvästi.
"Minun käsitykseni mukaan ei mikään tee lapsia niin reippaiksi ja iloisiksi kuin se, että ne saavat nähdä toisten lasten leikkivän lähellään", huomautti Polly rohkaisten mielensä.
"Jollen erehdy, huomautin teille, Richards, tänne tullessanne", sanoi Dombey rypistäen otsaansa, "että toivon teidän tapaavan perhettänne mahdollisimman harvoin. Saatte jatkaa kävelyänne."
Samassa hän hävisi sisempään huoneeseen, ja Pollylle jäi vain se tieto, että Dombey oli käsittänyt hänet väärin ja että hän itse oli joutunut epäsuosioon edistymättä vähääkään yrityksessään.