Seuraavana iltana Dombey asteli jo edestakaisin kasvihuoneessa hänen tullessaan alas. Kun imettäjä pysähtyi ovelle tämän harvinaisen näyn hämmästyttämänä ja epävarmana siitä, oliko hänen mentävä sisälle vai peräydyttävä, kutsui Dombey häntä.
"Jos teidän mielestänne tosiaankin tuollainen seura on hyvää lapselle", aloitti Dombey täsmällisesti, ikäänkuin Polly olisi sanonut eiliset sanansa vasta äsken, "niin eikö Florence-neiti kelpaa?"
"Florence-neiti olisi parasta seuraa, herra", vastasi Polly innokkaasti, "mutta minä kuulin hänen pikku hoitajansa sanovan, että häntä ei —"
Dombey soitti kelloa ja käveli edestakaisin, kunnes palvelija saapui.
"Sanokaa niille, että Florence-neiti saa tulla Richardsin luo ja mennä hänen kanssaan kävelemään ja niin edespäin, aina kun Richards vain haluaa. Sanokaa, että lapset saavat olla yhdessä milloin vain Richards tahtoo."
Rauta oli nyt kuumana, ja takoakseen sitä rivakasti — asia oli hyvä, ja se rohkaisi Pollya, vaikka hän vaistomaisesti pelkäsikin Dombeyta — hän pyysi, että Florence-neiti paikalla lähetettäisiin alas tutustumaan pikku veljeensä.
Hän oli leikkivinään pikku lapsen kanssa, kun palvelija poistui täyttämään käskyä, mutta hän luuli huomaavansa Dombeyn värin muuttuvan ja hänen kasvojensa ilmeen vaihtuvan. Dombey kääntyikin äkkiä kuin peruuttaakseen omat tai Richardsin sanat tai kummatkin, mutta hillitsi mielensä vain häpeän vuoksi.
Ja Richards oli oikeassa. Viimeksi, jolloin Dombey oli nähnyt laiminlyödyn tyttärensä, oli lapsen ja kuolevan äidin epätoivoinen syleily samalla kertaa tuntunut hänestä paljastukselta ja moitteelta. Niin kokonaan vaipunut kuin hän olikin ajattelemaan poikaansa, johon liittyi niin suuria toiveita, ei hän voinut unohtaa tuota erokohtausta. Hän ei voinut unohtaa, että hän itse oli siihen osaton, sillä hellän rakkauden ja uskollisuuden kirkkaan syvyyden pohjalla lepäsivät nuo molemmat syleilevät olennot hänen seistessään rannalla syrjäisenä katselijana, jota pidettiin loitolla.
Kykenemättä karkoittamaan näitä seikkoja muististaan tai säilyttämään mieltänsä vapaana niiden merkityksen herättämästä epämääräisestä aavistuksesta, sellaisena kuin hän saattoi sen nähdä ylpeytensä sumun läpi, hän tunsi entisen välinpitämättömyyden sijasta Florencea kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Hänestä melkein tuntui kuin lapsi olisi pitänyt häntä silmällä tai epäillyt häntä. Kuin tytöllä olisi ollut avain johonkin hänen rinnassaan piilevään salaisuuteen, jota hän tuskin itsekään tajusi. Kuin lapsi vaistomaisesti huomaisi isänsä rinnassa soivan epäsointuisen kielen, peläten pelkällä hengähdyksellään saavansa sen väräjämään.
Dombeyn tunteet tätä lasta kohtaan olivat sen syntymästä aikain olleet kielteiset. Tosin hän ei ollut koskaan vihannut Florencea: sitä hän ei ollut viitsinyt taikka se ei ollut juolahtanut hänen mieleensä. Florence ei ollut koskaan tuntunut hänestä nimenomaan vastenmieliseltä. Mutta nyt hän oli kiusaantuneella mielellä tytön vuoksi, joka häiritsi hänen rauhaansa. Hän olisi mieluummin karkoittanut ajatuksistaan koko lapsen, jos olisi tietänyt kuinka. Ehkä — kuka tutkii sellaiset salaisuudet! — hän pelkäsi joutuvansa kerran vihaamaan tytärtään.