Kun pikku Florence arkana ilmestyi ovelle, lakkasi Dombey kävelemästä ja katsahti häneen. Jos hän olisi katsellut hartaammin ja isän silmillä, olisi hän voinut lukea lapsen vilkkaissa silmissä kaiken sen mielenliikutuksen ja pelon, joka pakotti epäröimään, kiihkeän halun juosta itkien syleilemään isää, kätkeä kasvonsa hänen rintaansa vastaan ja huudahtaa: "Oi isä, koeta rakastaa minua, minulla ei ole ketään muuta!" Niinikään hän olisi voinut huomata lapsen silmistä hänen pelkäävän joutuvansa pois työnnetyksi, olevansa liian rohkea ja loukkaavansa isää, ja kuinka säälittävästi hän kaipasi kehoitusta ja rohkaisua ja kuinka liian raskaan taakan rasittama nuori sydän etsi jotakin luonnollista lepopaikkaa surulleen ja rakkaudelleen.
Mutta Dombey ei huomannut mitään sentapaista, vaan näki tytön pysähtyvän epäröivänä ovelle ja katselevan häntä. Mitään muuta hän ei nähnyt.
"Tule sisään", lausui hän. "Mitä lapsi pelkää?"
Tyttö tuli sisään ja vilkaistuaan ympärilleen epävarman näköisenä jäi seisomaan oven viereen pikku kädet lujasti yhteen puristettuina.
"Tule lähemmäksi, Florence", sanoi isä kylmästi. "Tiedätkö, kuka minä olen?"
"Kyllä, isä."
"Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?"
Kyyneleet, jotka täyttivät lapsen silmät hänen katsahtaessaan nopeasti ylös, jähmettyivät paikoilleen, kun hän näki isänsä ilmeen. Sitten hän taas loi katseensa alas ja ojensi vapisevan kätensä.
Dombey otti sen omaansa ja katseli hetkisen alas lapseen kuin olisi tietänyt yhtä vähän kuin lapsikin, mitä oli sanottava tai tehtävä.
"No niin, ole kiltti tyttö!" virkkoi hän taputtaen lasta päälaelle ja katsellen häntä kuin salavihkaa, vaivaantuneen ja epäilevän näköisenä. "Mene Richardsin luo! Mene!"