Hänen pikku tyttärensä oli taas hetkisen kahden vaiheilla kuin olisi vielä tahtonut syleillä isää tai toivonut, että isä olisi nostanut hänet syliinsä ja suudellut häntä. Hän katsahti vielä kerran isänsä kasvoihin. Dombey ajatteli, kuinka suuressa määrin lapsen ilme muistutti sitä katsetta, jonka hän oli luonut tohtoriin silloin illalla, ja päästi vaistomaisesti hänen kätensä irti ja kääntyi pois.
Ei ollut vaikea huomata, että Florence käyttäytyi isänsä läsnäollessa hyvin epäedullisesti. Dombeyn olemus ei vaikuttanut painostavasti ainoastaan lapsen mieleen, vaan myöskin hänen käytöksensä luontaiseen sulouteen ja vapauteen. Kuitenkin Polly jatkoi itsepintaisesti aloittamaansa menettelyä ja uskoi lujasti, oman itsensä mukaan päätellen, pikku Florence-paran surupuvulla olevan suuren vaikutuksen Dombeyhin. "On tosiaankin kovaa", ajatteli Polly, "jos hän välittää vain yhdestä äidittömästä lapsesta, kun hänellä on toinenkin, vieläpä tyttö, silmiensä edessä."
Niin kauan kuin suinkin voi Polly antoi Florencen olla luonaan ja puuhaili niin taitavasti pikku Paulin kanssa, että tämä selvästi näkyi olevan paljon iloisempi silloin, kun sisar oli hänen seurassaan. Kun sitten tuli aika lähteä yläkertaan, tahtoi hän lähettää Florencen sisempään huoneeseen sanomaan hyvää yötä isälleen, mutta lapsi oli arka ja peräytyi poispäin. Kun Polly uudisti kehoituksensa, piti lapsi käsiään silmiensä edessä, ikäänkuin ei olisi tahtonut nähdä omaa mitättömyyttään, ja sanoi: "Ei, ei! Hän ei tahdo minua. Hän ei tarvitse minua!"
Tämä pikku väittely oli herättänyt Dombeyn huomiota, ja hän kysyi istuen pöydän ääressä viinilaseineen, mikä oli hätänä.
"Florence-neiti pelkäsi häiritsevänsä teitä, herra, jos tulisi sanomaan hyvää yötä", selitti Richards.
"Ei sillä ole väliä", vastasi Dombey. "Voitte antaa hänen tulla ja mennä välittämättä minusta."
Lapsi hätkähti sen kuullessaan — ja oli hävinnyt huoneesta, ennenkuin hänen vaatimaton ystävänsä huomasikaan.
Mutta Polly riemuitsi kuitenkin aika lailla hyvää tarkoittavan suunnitelmansa menestymisestä ja siitä taitavuudesta, jolla hän oli saanut sen onnistumaan. Hän ilmaisikin koko asian äkäpussille, kun oli taas turvallisesti päässyt yläkertaan. Neiti Nipper otti jokseenkin kylmäkiskoisesti vastaan tämän luottamuksen osoituksen samoin kuin tiedon siitä, että heidän oli lupa tästedes seurustella vapaasti, eikä suinkaan puhjennut innokkaisiin riemunilmauksiin.
"Minä luulin, että se ilahduttaisi teitä", virkkoi Polly.
"Kyllä, rouva Richards, olen hyvin mielissäni, kiitoksia vain", vastasi Susan, joka oli äkkiä käynyt niin jäykäksi, että näytti siltä kuin hän olisi pannut joitakin lisäluita liiveihinsä.