"Mutta te ette näytä sitä", virkkoi Polly.
"Pyh, kun minä olen vain vakinainen, en voi näyttää iloani niin kuin väliaikainen", sanoi Susan Nipper. "Väliaikaisilla on täällä aina ylivalta, sen huomaan, mutta vaikka onkin erinomainen väliseinä tämän talon ja viereisen välillä, ei minun kuitenkaan tarvitse ehdottomasti haluta mennä sinne, rouva Richards!"
NELJÄS LUKU
Näyttämölle ilmestyy taas muutamia uusia henkilöitä
Vaikka toiminimi Dombey ja Pojan liikehuoneisto oli Lontoon Cityn rajojen sisäpuolella ja Marian kirkon kellojen kuuluvilla, milloin niiden helinä ei hukkunut katujen meluun, saattoi kuitenkin lähistöllä huomata olevan mahdollisuuksia romanttisen seikkailumaailmankin olemassaoloon. Gog ja Magog upeilivat kymmenen minuutin välimatkan päässä, kuninkaallinen pörssi oli ihan lähellä, Englannin pankki maanalaisine kulta- ja hopeaholveineen oli komeana naapurina ja nurkan takana oli rikkaan Itä-Intian yhtiön rakennus, joka alituisesti herätti mielikuvia kallisarvoisista kankaista ja kivistä, tiikereistä, norsuista, arabialaisista piipuista, auringonvarjostimista, palmupuista, kantoistuimista ja uljaista ruskeakasvoisista prinsseistä istumassa matolla hyvin pystykärkiset tohvelit jalassa. Kaikkialla lähellä näki kuvia laivoista, jotka lähtivät täysin purjein eri maanosiin, matkatavarain myymälöitä, jotka olivat valmiit täydellisesti varustamaan kenet tahansa puolen tunnin kuluessa lähtemään minne häntä halutti, ja pieniä puisia vanhanaikuisiin meriunivormuihin puettuja merikadetteja, joita aina käytetään laivakojeiden myymäläin edustalla kiinnittämään vuokravaunuissa istuvien huomiota.
Erään tuollaisen kuvan ainoa isäntä ja omistaja — vieläpä sellaisen kuvan, jota olisi voinut sanoa puisevimmaksi kaikista — sen, joka kurkottautui katukäytävän yli oikea jalka ojennettuna ihan sietämättömän rakastettavan näköisenä, jolla oli ihmeelliset kengänsoljet ja liehuvat liivit ja jonka oikeassa silmässä oli vallan kiusallisen suhdaton näköväline — tuon merikadetin ainoa isäntä ja omistaja, vieläpä ylpeäkin siitä, vanhahko herra, jolla oli päässään walesilainen tekotukka, oli maksanut asuntovuokran, verot ja asiaankuuluvat maksut useampana vuotena kuin mitä moni täysikasvanut, todellinen merikadetti voi laskea ikävuosikseen, eikä Englannin laivastossa ole puuttunut merikadetteja, jotka ovat saavuttaneet verrattain korkean iän.
Tämän vanhan herran tavaravarastona oli merikelloja, ilmapuntareja, kaukoputkia, kompasseja, meri- ja matkakarttoja, tähtitieteellisiä koneita ja kaikenlaisia muita välineitä, joita tarvitaan laivan suuntaa määrättäessä, sen vauhtia arvioitaessa tai laadittaessa selontekoa laivan tekemistä havainnoista. Hänen laatikoissaan ja hyllyillään oli messinki- ja lasiesineitä, joita ei kukaan muu kuin asiaan perehtynyt olisi voinut löytää tai miksikään käsittää tai otettuaan kerran esille panna omin neuvoin takaisin niiden omiin mahonkikoteloihin. Joka esine oli puristettu mahdollisimman pieneen laatikkoon, sovitettu ahtaimpaan nurkkaan, aidattu kerrassaan tunkeilevien pielusten väliin ja tungettu kaikkein soukimpiin soppiin, jotta ei meren aaltoilu häiritsisi sen filosofista rauhaa. Sellaisia äärimmäisiä varokeinoja oli noudatettu joka suhteessa tilan säästämiseksi ja esineen säilyttämiseksi lujasti alallaan, ja niin paljon käytännöllistä purjehdustaitoa oli sovellettu ja pieluksilla varustettu ja puristettu joka laatikkoon (katsomatta siihen, oliko laatikkona pelkkä metallilevy, jollaisia myöskin oli, vai jonkinlainen kolmikulmaisen hatun ja meritähden välimuoto, kuten muutamat olivat, vai tavallisen näköinen siivo ja vaatimaton säiliö), että myymälä sinänsä näytti näiden purjehdusvälineiden esimerkin mukaan melkein muuttuvan siistiksi, merikelpoiseksi laivanmuotoiseksi esineeksi, joka odottamatta vesille työnnettynä ja avomerelle päässeenä turvallisesti osaisi mennä mille asumattomalle saarelle hyvänsä.
Tämän merikadetistaan ylpeilevän laivakojeiden kauppiaan kotielämässä vahvisti ja tuki moni yksityispiirre tätä mielikuvaa. Kun hänen tuttavansa enimmäkseen olivat laivatarpeiden kauppiaita tai sentapaisia henkilöitä, nähtiin hänen pöydällään aina runsaasti oikeita laivakorppuja. Niinikään näkyi siellä usein kuivattua lihaa ja kieltä, joihin liittyi eriskummainen köyden haju. Tuon tuostakin ilmestyi pöydälle sekavihanneksia suurissa saviruukuissa, joiden nimilapuissa näkyivät sanat "Myytävänä kaikenlaisia laivatarpeita". Viinaa tarjottiin suurissa kaulattomissa koripulloissa. Seinillä riippui kehyksissä vanhoja piirroksia laivoista varustettuina aakkosluettelolla niiden monenlaisista salaisuuksista. Lautasiin oli maalattu turkkilainen merirosvolaiva täysissä purjeissa; ulkomaiset näkinkengät, meriruohot ja -sammaleet koristivat uuninreunaa, ja pieneen takahuoneeseen, jonka seinät oli paneloitu, tuli valoa pyöreästä aukosta kuin kajuuttaan.
Täällä hän oleskeli laivurin tapaan yksin sisarenpoikansa Walterin kanssa, joka oli nelitoistavuotias, ihan merikadetin näköinen nuorukainen ja siten vain vahvisti ulkomuodollaan tämän paikan herättämää mielikuvaa. Mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin, sillä Solomon Gills (jota tavallisesti sanottiin vain Sol-ukoksi) ei ollut rahtustakaan merimiehen näköinen. Puhumattakaan mitään hänen walesilaisesta tekotukastaan, joka oli niin jokapäiväinen ja kankea walesilainen tekotukka kuin suinkin voi olla eikä tehnyt häntä vähimmässäkään määrässä seikkailijan muotoiseksi, hän oli verkkainen, vähäpuheinen, mietiskelevä vanha herra, jonka silmät olivat niin punaiset kuin olisivat olleet pieniä sumun läpi paistavia aurinkoja. Niiden ilme oli kuin vastaheränneellä, ikäänkuin hän olisi tuijottanut kolme neljä päivää yhtä mittaa jokaisen myymälässään olevan kaukoputken läpi ja nyt äkkiä huomaisi ympäröivän maailman vihreäksi. Ainoa muutos, minkä koskaan huomasi hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli se, että hänellä välillä oli yllään hyvin tiukka, häikäisevän kirkkailla napeilla koristettu kahvinvärinen puku, välillä taas sama kahvinvärinen takki vaaleiden nankini-nimettömien keralla. Hänellä oli aina hyvin siisti paidanröyhelö ja ensiluokkaiset silmälasit nenällään ynnä kellotaskussaan suunnaton ajanmittari, johon hän luotti niin lujasti, että ennemmin kuin olisi epäillyt kallisarvoista kapinettaan olisi uskonut kaikkien Cityn kellojen, vieläpä itse auringonkin tehneen salaliiton sitä vastaan. Sellaisena kuin hän nyt oli, hän oli jo asunut vuosikausia pikku merikadetin takana olevassa myymälässä ja sen viereisessä huoneessa ja joka ilta mennyt nukkumaan ullakkohuoneeseen, jossa usein kuului myrskyn kohinaa, samalla kun alempana mukavasti asuvilla herrasmiehillä oli vähän tai ei ollenkaan aavistusta ilman laadusta.
Kello puolikuuden ajoissa eräänä syysiltapäivänä lukija saa tutustua Solomon Gillsiin, joka juuri silloin katsahtaa erehtymättömään ajanmittariinsa. Tavallista kansanvirtausta Citystä on kestänyt tunnin tai kauemminkin, ja ihmistulva vyöryy yhä länteen päin. "Kadut alkavat jo harveta kovin", niinkuin ukko Gillsillä on tapana sanoa. Uhkaa tulla sateinen ilta. Kaikki myymälän ilmapuntarit ovat laskeneet. Sade väikkyy jo puisen merikadetin pystylierisen hatun yläpuolella.