"Ja tuo vihjaus", jatkoi Kleopatra, "koskettaa minun käsitykseni mukaan yhtä liikuttavimmista — ehkä suorastaan liikuttavinta — ja vakavimmista ja pyhimmistä mielenliikutuksista, joita murheellisesti langennut luonteemme kykenee tuntemaan".
Majuri painoi käden suulleen ja heitti lentosuukon Kleopatralle ikäänkuin todetakseen puheena olevan mielenliikutuksen.
"Tunnen olevani heikko. Tunnen, että minulta puuttuu sitä tarmoa, jonka pitäisi tukea äitiä sellaisessa tilanteessa", sanoi rouva Skewton painellen huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan, "mutta minä voin tuskin koskettaa ilman heikkouden väristystä sellaista asiaa, joka on niin peräti tärkeä kalliille Edithilleni. Mutta, paha mies, koska te olette rohkeasti ottanut sen puheeksi ja koska se on tuottanut minulle suurta tuskaa" — rouva Skewton painoi viuhkalla sydämensä kohtaa — "en tahdo laiminlyödä velvollisuuttani".
Majuri paisui yhä, pyöritteli tulipunaisia kasvojaan joka puolelle ja räpytteli hummerinsilmiänsä, kunnes joutui niin rajuun yskänpuuskaan, että hänen oli pakko nousta kävelemään pari kertaa edestakaisin huoneessa, ennenkuin hänen suloinen seuralaisensa saattoi jatkaa.
"Herra Dombey", virkkoi rouva Skewton päästyään vihdoin jatkamaan, "oli niin ystävällinen muutamia viikkoja sitten, että kunnioitti meitä vierailullaan täällä yhdessä teidän kanssanne, rakas majuri. Tunnustan — sallikaa minun olla avomielinen — että heikkoutenani on olla tunteenvaihtelujen vallassa ja että minulla on sydän kuin ulkopinnalla. Tunnen puutteeni oikein hyvin. Viholliseni ei voi olla siitä paremmin selvillä. Mutta minä en valita. Mieluummin toivon, etteivät sydämettömät sanat saa minua jähmettymään jääksi, ja alistun tyytyväisesti siihen moitteeseen."
Rouva Skewton järjesti kaularöyhelöään, nipisti laihaa kurkkuaan saadakseen sen näyttämään pehmeämmältä ja jatkoi mielihyvillään:
"Minulle (ja varmasti myöskin rakkaalle Edithilleni) tuotti suurta nautintoa ottaa vastaan herra Dombey. Koska hän oli teidän ystävänne, rakas majuri, oli hän tietenkin ennakolta voittanut meidän sydämemme, ja minä kuvittelin tavanneeni herra Dombeyssa miehen, jolla oli niin lämmin sydän, että se suorastaan virkisti."
"Nyt hänellä on hiton vähän sydäntä, rouva", huomautti majuri.
"Kurja mies!" virkkoi rouva Skewton katsellen häneen raukeasti, "olkaa hyvä ja vaietkaa".
"J.B. on mykkä, rouva", sanoi majuri.