"Herra Dombey siis uudisti vierailunsa", jatkoi Kleopatra silitellen ruusuisia poskiaan, "ja kun häntä ehkä miellytti meidän elintapamme yksinkertaisuus ja alkuperäisyys — sillä luonnolla on aina oma viehätyksensä — se on niin suloinen — tuli hän meidän pieneen piiriimme joka ilta. En aavistanut sitä hirveää vastuuta, jonka otin hartioilleni kehoittaessani herra Dombeyta —"
"Majoittumaan tänne", täydensi majuri Bagstock.
"Karkea ihminen!" virkkoi rouva Skewton, "arvaatte ajatukseni ennakolta, mutta ilmaisette sen rumilla sanoilla".
Nyt rouva Skewton nojasi kyynärpäätään viereiselle pöydälle ja antoi ranteensa riippua mielestään viehättävällä ja arvokkaalla tavalla, heilutteli viuhkaansa hiljalleen ja ihaili raukeana kättään puhuessaan.
"Se tuska, jota olen kärsinyt", valitti hän, "kun totuus vähitellen valkeni minulle, on ollut liian hirvittävä kerrottavaksi. Koko elämäni riippuu suloisesta Edithistäni, ja kun näen hänen muuttuvan päivä päivältä — kauniin kalleuteni, joka on täydellisesti säilyttänyt sydämensä oivallisen Grangerin kuoleman jälkeen — tuntuu se koko maailman järkyttävimmältä asialta."
Rouva Skewtonin maailma ei ollut täynnä kovin raskaita koettelemuksia, mikäli sopi päättää siitä, kuinka sen järkyttävin ilmiö tehosi häneen.
"Edithin", lepersi rouva Skewton, "joka on elämäni jalokivi, on sanottu olevan minun kaltaiseni. Minäkin uskon, että se on totta."
"Maailmassa on yksi mies, joka ei koskaan myönnä, että kukaan on teidän kaltaisenne, rouva", vakuutti majuri, "ja sen miehen nimi on Joe Bagstock".
Kleopatra aikoi muka lyödä imartelijan kuoliaaksi viuhkallaan, mutta leppyi sitten, hymyili hänelle ja jatkoi:
"Jos rakastettava tyttäreni perii minulta joitakin etuja, häijy mies, perii hän myöskin hellän luonteeni. Hänellä on suuri luonteenlujuus — minulla on sanottu sitä olleen suunnattomasti, vaikken osaa sitä uskoa — mutta kun jokin asia on koskenut häneen, on hän äärimmäisen herkkä. Mitä tunnonkaan nähdessäni hänen niin kärsivän! Se vie minulta hengen."