"Se oli julmaa vanhalle Joelle", virkkoi majuri kohteliaasti.
"Tiedän, että se oli kovin julmaa", sanoi Edith, yhä katsellen ulos ja puhuen niin kylmän halveksivasti, että majuri nolostui eikä keksinyt mitään vastaukseksi.
"Edith kulta, majuri Bagstock", sanoi äiti raukean pitkäveteisesti, "joka tavallisesti on maailman hyödyttömin ja epämiellyttävin olento, kuten tiedät —"
"Ei tosiaankaan kannata käyttää tuollaisia sanankäänteitä", huomautti
Edith katsellen ympärilleen. "Olemmehan ihan yksin. Tunnemme toisemme."
Se äänetön ylenkatse, joka kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan ja päivänselvästi kohdistui yhtä paljon häneen itseensä kuin toisiinkin, oli niin voimakas ja selvä, että hänen äitinsä lepertely vaikeni, niin sitkeää kuin se olikin.
"Lapsi kultani", aloitti hän sitten hetken kuluttua.
"Eikö vielä täysi-ikäinen?" huomautti Edith hymyillen.
"Kuinka kovin kummallinen sinä olet tänään, kultaseni! Salli minun sanoa, rakkaani, että majuri Bagstock on tuonut herra Dombeylta erittäin ystävällisen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että söisimme hänen kanssaan aamiaista huomenna ja matkustaisimme sitten Warwickiin ja Kenilworthiin. Lähdetkö, Edith?"
"Lähdenkö minä!" toisti tytär punastuen ja hengittäen kiivaasti katsellessaan äitiään.
"Arvasinhan, että suostuisit, rakkaani", huomautti rouva Skewton kevyesti. "Minä kysyinkin vain muodon vuoksi. Tässä on herra Dombeyn kirje, Edith."