Sitten majuri iski silmää Carkerille ja muuttui niin peloittavan ovelaksi, että hänen mustan palvelijansa oli pakko taputtaa häntä selkään ilman erikoista määräystä, sillä muuten hän olisi luultavasti kadonnut pöydän alle.
Kun päivällinen oli jatkunut pitemmälle, toisin sanoen kun alkuasukas seisoi majurin takana valmiina kaatamaan ensimmäisestä samppanjapullosta hänen lasiinsa, kävi majuri entistäkin ovelammaksi.
"Täytä tämä reunoja myöten, lurjus", virkkoi majuri pitäen lasiaan koholla. "Täytä myöskin herra Carkerin lasi ääriään myöten. Ja samoin herra Dombeyn. Lempo soikoon, hyvät herrat", sanoi majuri iskien silmää uudelle tuttavalleen, samalla kun Dombey tuijotti lautaseensa, "me omistamme tämän viinilasin eräälle jumalattarelle, jonka Joe ylpeydekseen tuntee ja jota hän välimatkan päästä nöyrästi ja kunnioittavasti ihailee. Edith", lisäsi majuri, "on hänen nimensä, taivaallinen Edith!"
"Taivaalliselle Edithille!" sanoi hymyilevä Carker.
"Edithille joka tapauksessa", virkkoi Dombey.
Kun tarjoilijat tulivat sisään uusia ruokalajeja tuoden, täytyi majurin olla vieläkin ovelampi, mutta vakavammalla tavalla. "Sillä vaikka Joe Bagstock meidän kesken sekoittaa tässä asiassa leikin ja toden yhteen", selitti hän painaen sormen huulilleen ja puhuen puolittain syrjään Carkerille, "pitää hän tuota nimeä liian pyhänä mainitakseen sitä syrjäisten kuullen. Ei sanaakaan niin kauan kuin he ovat täällä!"
Tässä majuri menetteli kunnioittavasti ja hienotunteisesti, ja Dombey tajusi sen selvästi. Vaikka hän oli majurin vihjauksista omalla kankealla tavallaan joutunut hämilleen, ei hän kuitenkaan muistuttanut tätä kiusoittelua vastaan, vaan näytti paremminkin olevan siitä mielissään. Ehkä majuri oli ollut hyvin lähellä totuutta arvellessaan samana aamuna, että suuri mies, joka oli liian ylpeä suorastaan neuvotellakseen tästä asiassa pääministerinsä kanssa tai edes puhuakseen siitä hänelle, kuitenkin toivoi sen tulevan mainitun miehen tietoon. Olkoon sen laita kuinka tahansa, joka tapauksessa hän usein vilkaisi Carkeriin majurin käytellessä kevyttä tykistöään ja näytti tarkkaavan sen vaikutusta.
Mutta kun majuri oli saanut tarkkaavaisen kuuntelijan ja verrattoman hymyilijän — "lyhyesti sanoen, hiton älykkään ja miellyttävän tuttavan", niinkuin hän jälkeenpäin usein selitti — ei hän aikonut tyytyä siihen, että Carker oli kuunnellut muutamia Dombeyta koskevia ovelia vihjauksia. Senvuoksi hän, kun ruuat oli korjattu pois, alkoi loistaa kertomalla meheviä rykmenttijuttuja niin nasevasti ja kansantajuisesti, että Carker oli (tai teeskenteli olevansa) hengästyksissään naurusta ja ihastuksesta. Sillä aikaa Dombey katseli kankean kaulahuivinsa ylitse kuin olisi majurin omistaja tai ylhäinen kesyttäjä, joka huvikseen silmäili karhunsa tanssia.
Kun majuri oli käynyt liian käheäksi syömisestä ja juomisesta ja seurakykyjensä näyttelemisestä voidakseen enää puhua ymmärrettävästi, siirtyivät he kahvinjuontiin. Senjälkeen majuri kysyi Carkerilta, vaikkei juuri toivonutkaan saavansa myöntävää vastausta, pelasiko hän pikettiä.
"Kyllä minä pelaan vähän", vastasi Carker.