"Ehkä lautapeliäkin?" huomautti majuri epäröiden.
"Kyllä, pelaan vähän sitäkin."
"Carker pelaa luullakseni kaikkia pelejä", sanoi Dombey oikaisten itsensä sohvalle kuin puumies, jolla ei ollut laisinkaan niveliä, "ja pelaa oikein hyvin".
Hän pelasi tosiaankin kahta edellämainittua niin oivallisesti, että majuri oli ihmeissään ja kysyi häneltä kuin sattumalta, pelasiko hän shakkia.
"Kyllä, pelaan vähän shakkiakin", sanoi Carker.
"Olen joskus pelannut ja voittanut katsomatta lautaan — sehän on vain pikku temppu."
"Sepä hittoa!" huudahti majuri tuijottaen häneen. "Te olette Dombeyn vastakohta, sillä hän ei pelaa mitään."
"Oh, herra Dombeyko!" vastasi johtaja Carker. "Hänellä ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta oppia mokomia pikku temppuja. Minun kaltaisilleni miehille ne ovat joskus hyödyllisiä. Niinkuin nytkin, majuri Bagstock, kun ne sallivat minun viettää hupaisan hetken kanssanne."
Mahdollisesti näkyi vain sileä ja suuri vilpillinen suu, mutta samalla kuitenkin tuntui näiden muutamien nöyrien sanojen alla vaanivan jonkinlainen kavala viha. Lyhyen hetken olisi voinut luulla, että valkeat hampaat olivat halukkaat puremaan sitä kättä, jota ne imartelivat. Mutta majuri ei aavistanut sitä ollenkaan, ja Dombey makasi mietiskellen silmät puoliummessa koko pelin ajan, jota kesti makuullemenoon asti.
Silloin Carker, vaikka oli voittanutkin, oli kohonnut majurin silmissä niin korkealle, että kun hän käytävässä erosi majurista, tämä käski erikoisena suosionosoituksena alkuasukkaan — joka aina lepäsi herransa oven eteen lattialle levitetyllä patjalla — valaista Carkerille tietä hänen huoneeseensa.