Carkerin huoneessa oli kuvastimen pinta vähän himmeä, joten se ehkä heijasti väärin. Mutta sinä iltana se näytti kuvan miehestä, joka hengessään näki joukon ihmisiä nukkumassa jalkainsa juuressa samoin kuin alkuasukas-parka lepäsi herransa oven luona, ja hän astui häikäilemättä heidän ylitseen, katsellen heitä häijyn ivallisesti, mutta ei kuitenkaan tallannut ainoitakaan ylöspäin suuntautuneita kasvoja — ainakaan vielä.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Synkempiä varjoja
Carker nousi samaan aikaan kuin leivonen ja lähti ulos kävelemään. Hänen mietteensä — ja hän mietti kulmakarvat kireällä — näyttivät tuskin lentävän niin korkealla kuin leivonen tai edes nousevan siihen suuntaan. Päinvastoin ne pysyttelivät maanpinnalla ja kaivelivat pölyä ja matoja. Mutta ei mikään ilmassa näkymättömänä livertelevä lintu ollut kauempana ihmissilmän ulottuvilta kuin Carkerin ajatukset. Hänellä oli ilmeensä niin täydellisesti vallassaan, että harvat saattoivat täsmällisin sanoin lausua siitä muuta kuin että hän hymyili tai mietti. Nyt hän mietti kiinteästi. Mitä korkeammalle leivo nousi, sitä syvemmälle hän vaipui ajatuksiinsa. Leivosen antaessa liverryksensä kuulua entistä selvemmin ja voimakkaammin, hän vaipui yhä vakavampaan ja syvempään hiljaisuuteen. Vihdoin leivon syöstessä alas suinpäin täysin rinnoin livertäen ja laskeutuessa hänen viereensä vihreään vehnään, joka aaltoili aamutuulen huojuttamana kuin vedenpinta, hän heräsi mietteistään ja katseli ympärilleen niin kohteliaan ja lempeän hymyn levitessä äkkiä hänen kas voilleen kuin hänellä olisi monta katselijaa lepytettävänä. Hän ei luopunut siitä sittenkään, vaikka oli näin herännyt mietteistään, vaan kirkasti kasvonsa kuin ajatellen, että niiden rypyistä muuten voisi jotakin päätellä. Sitten hän lähti astelemaan eteenpäin ja hymyili yhä kuin harjoitellakseen.
Ehkä pitäen silmällä ensi vaikutelmaa Carker oli puettu hyvin huolellisesti ja sirosti tänä aamuna. Vaikka hän aina oli jonkin verran muodollinen vaatetuksessaan, jäljitellen suurta päällikköään, jäi hän kuitenkin jäykkyydessä takapajulle Dombeysta, osittain kenties siksi, että hän ymmärsi sen olevan naurettavaa, osittain koska hän niin menettelemällä ilmaisi käsittävänsä eron ja välimatkan heidän välillään. Jotkut sanoivatkin häntä tässä suhteessa hänen jäisen isäntänsä ilmeiseksi, mutta ei kovin imartelevaksi lisäselitykseksi. Mutta maailma on halukas tulkitsemaan asiat väärin, eikä Carker ollut vastuussa sen ilkeästä taipumuksesta.
Puhtaana ja kukoistavana, ihonväri tavallistakin vaaleampana, hän asteli siroin askelin pitkin niittyjä, vihreitä nurmikenttiä ja lehtokujia, kunnes tuli aamiaisen aika. Sitten hän lähti takaisin oikotietä, tuuletti hampaitaan ja virkkoi samalla ääneen: "Nyt siis tapaamaan toista rouva Dombeyta!"
Hän oli harhaillut ulos kaupungista ja palasi sinne miellyttävää kävelytietä pitkin, johon lehtipuut loivat synkän varjon ja jonka vierellä oli siellä täällä penkkejä sen varalta, että joku halusi levätä. Koska tätä tietä ei yleensäkään käytetty paljon ja koska se tänä varhaisena aamuhetkenä näytti kovin yksinäiseltä ja rauhalliselta, oli se yksinomaan Carkerin hallussa tai ainakin hän luuli sen olevan. Niinpä hän asteli joutilaan henkilön tavalla, jolla on vielä kaksikymmentä minuuttia käytettävänään saapuakseen päämäärään, vaikka sinne helposti ehti kymmenessäkin, suurten puunrunkojen välissä jättäen pitkän rivin askelia näkyviin kasteiseen maahan.
Mutta hän huomasi erehtyneensä otaksuessaan, ettei lehdossa ollut ketään muuta, sillä kiertäessään puunrungon takaa, jonka kova kuori oli kuhmuinen ja poimuinen kuin sarvikuonon tai jonkin ennen vedenpaisumusta eläneen hirviön nahka, hän huomasi odottamatta erään olennon istuvan läheisellä penkillä, jonka hän juuri oli aikeissa sivuuttaa.
Se oli aistikkaasti puettu, erittäin kaunis nainen. Hänen tummat ylpeät silmänsä olivat luodut maahan, ja hänen mielessään näytti riehuvan jokin intohimo tai taistelu. Sillä istuessaan siinä pää kumarassa hän pureskeli alahuultaan, rinta kohoili, sieraimet värisivät, pää vapisi, mielikarvauden kyyneliä näkyi hänen poskillaan, ja hänen jalkansa polki sammalta rajusti kuin hän tahtoisi musertaa sen tyhjiin. Mutta melkein sama vilkaisu, joka ilmaisi nämä seikat Carkerille, näytti hänelle myöskin, kuinka tuo nainen nousi seisomaan halveksivan, väsyneen ja ikävystyneen näköisenä ja lähti kävelemään pois, jolloin hänen kasvoissaan tai ryhdissään ei enää ilmennyt muuta kuin huoletonta kauneutta ja ylpeää ylenkatsetta.
Tätä olentoa oli myöskin tarkastellut ryppyinen ja hyvin ruma eukko, ulkoasultaan ei oikeastaan mustalainen, vaan pikemmin siihen kirjavaan kiertolaisjoukkoon kuuluva, joka harhailee ympäri maata kerjäten, varastellen, paikaten kattiloita tai punoen kaislamattoja, milloin mitäkin. Sillä kun kaunotar nousi seisomaan, kohosi myös tämä hänen vastakohtansa maasta — melkein kuin maan sisästä — ja asettui hänen tielleen.