"Oh, sinä olet kuin serkkusi Feenix, Edith kulta", huomautti rouva Skewton. "Hän on käynyt Warwickissa ainakin viisikymmentä kertaa, mutta jos hän tulisi Leamingtoniin huomenna — toivoisinpa, että hän tulisi, rakas enkeli — menisi hän sinne taas seuraavana päivänä."
"Mehän olemme kaikki innokkaita, äiti, eikö niin?" virkkoi Edith kylmästi hymyillen.
"Ehkä liian paljon pysyäksemme rauhallisina, rakkaani", vastasi hänen äitinsä, "mutta emme valita. Meidän omat tunteemme palkitsevat meidät. Jos, niinkuin serkkusi Feenix sanoo, miekka kuluttaa — mikä se nyt taas onkaan —"
"Ehkä huotran", sanoi Edith.
"Juuri niin — huotran vähän liian nopeasti, johtuu se siitä, että se on kirkas ja hehkuva, senhän tiedät, kultaseni."
Rouva Skewton päästi pienen huokauksen, jonka tarkoituksena oli heittää varjo sen lyhyen puumiekan pinnalle, jonka huotrana hänen herkkä pintansa oli. Sitten hän kallisti päänsä toiselle puolelle Kleopatran tapaan ja katseli miettivän ja hellän näköisenä rakasta lastaan.
Edith oli kääntänyt kasvonsa Dombeyhin päin silloin, kun tämä ensiksi puhutteli häntä, ja pysynyt siinä asennossa äitinsäkin kanssa keskustellessaan ikäänkuin pitäen mielenkiintonsa vireillä siltä varalta, että Dombeylla olisi hänelle vielä jotakin sanomista. Tässä yksinkertaisessa kohteliaisuudessa oli jotakin melkein uhmaavaa, ikäänkuin se olisi suoritettu pakosta tai kauppana, johon hänen oli vasten tahtoaan suostuttava. Sen pani jälleen merkille sama mies, joka hymyillen tarkasteli koko seuruetta, ja johtui muistelemaan Edithiä sellaisena kuin oli hänet ensiksi nähnyt silloin, kun hän luuli olevansa yksin puiden keskellä.
Kun Dombeylla ei ollut mitään muuta sanottavaa, ehdotti hän — aamiainen oli nyt lopussa ja majuri täynnä kuin jättiläiskäärme — että he lähtisivät. Vaunut, jotka Dombey oli tilannut, odottivat ovella. Niihin asettuivat molemmat naiset, majuri ja Dombey. Alkuasukas ja kalpea miespalvelija kiipesivät ajajanistuimelle, Towlinson jäi taakse, ja Carker ratsasti perässä.
Hän pysytteli noin sadan metrin päässä vaunuista ja tarkkasi niitä koko matkan ajan kuin itse olisi kissa ja vaunuissa istuvat neljä henkilöä hiiriä. Katsahtaessaan tien toiselle tai toiselle puolelle — pitkin etäistä maisemaa sileine aaltomaisine kukkuloineen, tuulimyllyineen, vaimoineen, niittyineen, papupeltoineen, luonnonkukkineen, talonpoikaispihoineen, heinäpieleksineen ja metsiköstä kohoavine kirkontorneineen — tai ylös aurinkoiseen ilmaan, jossa perhoset liitelivät hänen päänsä ympärillä ja linnut livertelivät laulujaan — tai alas, missä puiden varjot sekaantuivat yhteen ja loivat värisevän maton tielle — tai eteenpäin, missä tien yli kurottautuvien puiden holvit näyttivät hämäriltä, saaden vain vähän valoa lehtien lomitse — hän piti aina yhtä silmännurkkaansa suuntautuneena Dombeyn selvästi näkyviin, häneen päin käännettyihin kasvoihin ja hatunsulkaan, joka nuokkui huolettomasti ja halveksivasti heidän välissään hyvin samaan tapaan kuin hän oli nähnyt ylpeiden silmäluomien painuvan varsinkin silloin, kun se henkilö, joka nyt istui vaunuissa vastapäätä, kiinnitti huomionsa kauniisiin kasvoihin. Vain yhden ainoan kerran Carker hellitti terävän katseensa näistä olennoista, ja se tapahtui silloin, kun hän hypättyään pensaiden ylitse ja nelistettyään erään pellon poikki kerkisi perille ennen vaunuja, ollakseen auttamassa naisia alas vaunuista. Silloin Carker hetkiseksi kohtasi Edithin katseen hänen ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta koskettaessaan häntä pehmeällä valkoisella kädellään huomasi sen taas suuntautuvan ylitseen samoin kuin aikaisemminkin.
Rouva Skewton oli päättänyt ottaa Carkerin haltuunsa ja näyttää hänelle linnan ihanuuksia, tahtoen samalla pidellä kiinni myös majurin käsivarresta. Viimemainitulle parantumattomalle ja runouden asioissa kaikkein vääräoppisimmalle olennolle tekisi hänen mielestään sellainen seura hyvää. Tämä järjestely antoi Dombeylle tilaisuuden saatella Edithiä, kuten hän tekikin astellen heidän edellään huoneiden lävitse juhlallisin ja mahtavin askelin.