"Rakas Edithini tietää, että ihailin häntä juuri", virkkoi Kleopatra koskettaen melkein arasti tyttärensä selkää päivänvalollaan. "Suloinen kultani!"
Taas Carker näki saman taistelun, jonka katselijaksi oli niin odottamatta joutunut lehdossa. Taas hän näki ylpeän ikävystymisen ja välinpitämättömyyden leviävän Edithin kasvoille ja verhoavan ne kuin pilveen.
Edith ei kohottanut silmiään häneen, vaan tehden niillä tuskin huomattavan käskevän liikkeen näytti kehoittavan äitiään tulemaan lähemmäksi. Rouva Skewton katsoi parhaaksi ymmärtää tämän vihjauksen, tuli nopeasti hänen luokseen molempine ritareineen ja pysytteli siitä lähtien tyttärensä likellä.
Kun mikään ei enää hajoittanut Carkerin tarkkaavaisuutta, alkoi hän puhella tauluista, valikoida parhaita niiden joukosta ja osoittaa niitä Dombeylle. Koko ajan hän samalla ilmaisi luontaista ihailuaan Dombeyn suuruutta kohtaan ja sydämellistä alttiuttaan sovittamalla hänen kaukoputkensa lasit oikealle kohdalle tai etsimällä luettelosta selityksiä tai pitämällä hänen keppiään. Nämä palvelukset eivät tosin johtuneet alkuaan Carkerista, vaan itse Dombeysta, joka mielellään näytti esimiehyyttään sanomalla hillityn käskevästi ja huolettomalla äänellä: "Carker, olkaa niin hyvä ja auttakaa minua", ja hymyilevä herra täyttikin aina käskyn kerkeästi.
He tarkastivat taulut, seinät, variksenpesän ja kaiken muun, ja koska he yhä vieläkin olivat pieni seurue ja majuri pysyi jokseenkin syrjässä, ollen uninen ruuansulatuksen kestäessä, kävi Carker puheliaaksi ja hupaiseksi. Alussa hän enimmäkseen kääntyi rouva Skewtonin puoleen, mutta kun tämä tunteellinen nainen ensimmäisen neljännestunnin kuluttua oli joutunut niin haltioihinsa, ettei voinut tehdä muuta kuin haukotella (ne olivat niin täydellisiä runollisen innostuksen tuotteita, huomautti hän selittääkseen tätä ihastuksen purkamistapaa), suuntasi hän huomaavaisuutensa Dombeyhin. Tämä ei virkkanut juuri muuta kuin sattumalta "Juuri niin, Carker", tai "Tosiaankin, Carker", mutta äänettömästi hän kehoitti Carkeria jatkamaan ja hyväksyi mielessään täysin hänen käytöksensä. Hänestä oli näet paikallaan, että joku puhui, ja hän otaksui, että Carkerin huomautukset, jotka olivat tavallaan kuin pääliikkeen haaraosastoja, saattoivat huvittaa rouva Grangeria. Carker, joka osasi olla erittäin hienotunteinen, ei kertaakaan ollut niin rohkea, että olisi puhutellut Edithiä suoranaisesti, mutta Edith näytti kuuntelevan, vaikkei keltaakaan vilkaissut häneen. Kerran pari, kun Carker erikoisesti osoitti nöyryyttään, välähti Edithin kasvoilla heikko hymy, ei valon, vaan synkän varjon kaltainen.
Kun Warwickin linna vihdoinkin oli jokseenkin perinpohjin tutkittu ja majuri lopen nääntynyt, puhumattakaan rouva Skewtonista, jonka omituiset ilonilmaukset olivat käyneet herkeämättömiksi, käskettiin taas vaunut esille ja he lähtivät ihailemaan muutamia lähiseudun kauniita näköaloja. Dombey huomautti erästä niistä katseltaessa, että rouva Grangerin kauniin käden siitä tekemä luonnos olisi hänelle hauska muisto näin miellyttävästä päivästä, vaikka hänelle tosin ei ollut välttämätön mikään keinotekoinen muisto (hän kumarsi kankeasti), koska hän aina osaisi panna arvoa tälle retkelle. Kalpealla Withersillä olikin kainalossaan Edithin luonnoskirja, ja rouva Skewton käski hänen heti tuoda sen esille. Vaunut pysähdytettiin, jotta Edith saisi laatia piirustuksen, jonka Dombey aikoi tallettaa aarteittensa joukkoon.
"Mutta pelkään vaivaavani teitä liiaksi", virkkoi Dombey.
"Ette suinkaan. Miltä kohdalta piirustan sen?" vastasi Edith kääntyen häneen puoleensa yhtä väkinäisen kohteliaasti kuin ennenkin.
Dombey kumarsi taas niin, että hänen kaulaliinansa ratisi, ja sanoi jättävänsä vaalin taiteilijan huoleksi.
"Mieluummin soisin teidän itse valitsevan", huomautti Edith.