"Sanokaamme sitten tästä", virkkoi Dombey. "Tämä näyttää sopivalta kohdalta siihen tarkoitukseen, tai — Carker, mitä te ajattelette?"
Etualalla vähän matkan päässä sattui olemaan lehto, jokseenkin samanlainen, jossa Carker oli kierrellyt aamulla. Erään puun alla oli penkkikin kuten siellä, missä hänen kävelynsä oli aamulla keskeytynyt.
"Uskaltaisinko huomauttaa rouva Grangerille", virkkoi Carker, "että tuo on hauskannäköinen — melkeinpä omituinen — näköala?"
Edith seurasi silmillään hänen ratsastuspiiskansa osoittamaan suuntaan ja vilkaisi sitten nopeasti hänen kasvoihinsa. Esittelynsä jälkeen he vaihtoivat nyt toisen silmäyksen, eikä se eronnut ensimmäisestä minkään muun kuin selvyytensä puolesta.
"Pidättekö tuosta?" kysyi Edith Dombeylta.
"Se on ihastuttava", vastasi Dombey.
Vaunut ajoivat siis sille kohdalle, johon Dombey oli niin ihastunut. Edith ei liikahtanutkaan istuimeltaan, vaan avasi luonnoskirjansa tapansa mukaan ylpeän kylmäkiskoisesti ja aloitti työnsä.
"Kynäni ovat kaikki tylsiä", huomautti hän keskeyttäen työnsä ja käännellen niitä.
"Sallikaa minun auttaa", pyysi Dombey. "Tai Carker osaa paremmin, koska hän ymmärtää näitä asioita. Carker, olkaa hyvä ja teroittakaa nämä rouva Grangerin kynät."
Carker ratsasti vaununoven luokse rouva Grangerin rinnalle, antoi ohjasten pudota hevosen kaulalle, otti kumartaen ja hymyillen kynät Edithin kädestä ja istui satulassa rauhallisesti teroittaen niitä. Sen tehtyään hän pyysi lupaa pidellä niitä ja antaa yhden kerrallaan rouva Grangerille sitä mukaa kuin kyniä tarvittiin. Näin Carker viipyi hänen lähellään tehden monta huomautusta hänen erinomaisesta taidostaan — etenkin puiden luonnostamisessa — ja katseli piirroksen valmistumista. Dombey seisoi vaunuissa jäykkänä ja suojana kuin erikoisesti kunnioitettava haamu ja katseli myöskin. Kleopatra ja majuri kuhertelivat yhdessä kuin kaksi vanhaa kyyhkystä.