"Oletteko tyytyväinen tähän vai valmisteenko sitä vähän enemmän?" kysyi
Edith näyttäen luonnosta Dombeylle.
Dombey pyysi, ettei sitä muutettaisi, sillä se oli täydellinen.
"Se on verraton", huomautti Carker näyttäen kaikki punaiset ikenensä kiitosta lausuessaan. "En osannut odottaa mitään niin kaunista ja samalla niin harvinaista."
Tämä soveltui yhtä hyvin taiteilijaan kuin hänen luonnokseensa. Mutta Carkerin käytös oli kaikin puolin avoin, ei ainoastaan hänen suunsa, vaan hänen koko henkensäkin. Sellaisena hän pysyi myös silloin, kun luonnos pantiin syrjään Dombeyn varalle ja piirustustarpeet talteen. Sitten hän luovutti kynät (jotka Edith otti vastaan kylmästi kiittäen, mutta suomatta katsettakaan), kiristi ohjaksia, peräytti hevosensa ja alkoi taas seurata vaunuja.
Ratsastaessaan hän mahdollisesti ajatteli, että tämä mitätön luonnoskin valmistettiin ja jätettiin omistajalleen, ikäänkuin siitä olisi hierottu kauppaa ja sitten ostettu se, tai vaikka Edith oli suostunut tähän pyyntöön niin auliisti, hänen kasvonsa olivat luonnoksen ylitse kumartuneina tai sen aiheena oleviin etäisiin esineihin suuntautuneena kuvastaneet ylpeätä naista, joka oli alentunut halpaan ja kurjaan sopimukseen, mutta joka tapauksessa hän hymyili, ja samalla kun hän näytti vapaasti katselevan ympärilleen nauttien ilmasta ja ratsastuksesta, tarkasteli hän toisella silmännurkallaan vaunuja.
He tekivät retken Kenilworthin kuuluisille raunioille ja katselivat vielä lisää eri maisemia. Rouva Skewton huomautti Dombeylle, että Edith oli piirtänyt niistä useimmat, niinkuin herra Dombeykin itse jo oli nähnyt hänen luonnoskirjastaan. Niin päättyi tämä huviretki, ja rouva Skewton ja Edith vietiin asuntoonsa, jonne Kleopatra ystävällisesti kutsui illaksi Carkerin yhdessä Dombeyn ja majurin kanssa kuuntelemaan Edithin soittoa. Sitten herrat palasivat hotelliinsa päivälliselle.
Päivällinen oli eilisen jäljennös, paitsi että majurin riemu oli lisääntynyt neljälläkolmatta tunnilla ja että hän oli vähemmän salaperäinen. Edithin malja juotiin taas, Dombey tunsi jälleen mieluisaa hämmennystä, ja Carker oli tulvillaan harrastusta ja ylistystä.
Rouva Skewtonilla ei ollut muita vieraita. Edithin piirustuksia oli ehkä vähän tavallista runsaammin kaikkialla huoneessa.
Kalpea palvelija Withers toi tavallista väkevämpää teetä. Harppu ja piano olivat valmiina. Edith soitti ja lauloi, mutta ikäänkuin Dombeyn tilauksesta, vaikka hänen äitinsä olikin sen ensin ottanut puheeksi.
"Edith kultaseni", virkkoi näet rouva Skewton puolisen tuntia teen juonnin jälkeen. "Herra Dombey varmaankin kovasti haluaisi kuulla sinun soittavan."