"Herra Dombey voi epäilemättä lausua sen itsekin, äiti."
"Olisin teille tavattoman kiitollinen", virkkoi Dombey.
"Mitä haluatte kuulla?" kysyi rouva Granger.
"Pianoa", sanoi Dombey epäröiden.
"Mitä vain haluatte. Te saatte itse määrätä."
Edith soitti siis aluksi pianoa, sitten harppua. Senjälkeen hän lauloi ja suoritti kaikki yhtä kylmäkiskoisesti, jopa laulamiensa ja soittamiensa kappaleiden valinnankin. Niin kylmä ja väkinäinen, vaikka samalla hidastelematon ja täydellinen suostumus Dombeyn toivomuksiin, joita esitettiin nimenomaan hänelle eikä kellekään toiselle, ei voinut jäädä huomaamatta Carkerin teräviltä silmiltä, niin syventynyt kuin hän näyttikin olevan lautapelin salaisuuksiin. Myöskin sen seikan hän pani merkille, että Dombey ilmeisesti ylpeili vaikutusvallastaan ja näytteli sitä mielellään.
Siitä huolimatta Carker pelasi niin hyvin — joitakin pelejä majurin ja joitakin Kleopatran kanssa, jonka valppautta Dombeyn ja Edithin seurustelun tarkkaamisessa ei yksikään ilves olisi voittanut — että hänen arvonsa yhä nousi rouva Skewtonin suosiossa. Kun hän hyvästellessään pahoitteli, että hänen oli seuraavana aamuna palattava Lontooseen, lausui Kleopatra sen toivomuksen, että koska tunteitten yhteyttä ei ollut tavattavissa joka päivä, tämä heidän kohtaamisensa ei mitenkään saisi olla viimeinen.
"Samoin toivon minäkin, että pian taas tapaamme toisemme", virkkoi Carker luoden merkitsevän katseen perällä istuvaan pariin ja seurasi majuria ovesta ulos.
Dombey, joka oli lausunut juhlalliset jäähyväiset Edithille, teki kumarruksen tai kumarruksentapaisen Kleopatran leposohvan puoleen ja virkkoi matalalla äänellä:
"Olen pyytänyt rouva Grangerilta lupaa käydä häntä tervehtimässä huomisaamuna — erään asian vuoksi — ja hän on määrännyt ajaksi kello kaksitoista. Uskallanko toivoa saavani tavata teidät jälkeenpäin, rouva Skewton?"