"Olen, neiti", myönsi Susan heltyen sitä enemmän taloa kohtaan, mitä lähemmäksi he joutuivat. "En kiellä sitä, vaikka kaiketi jo huomenna taas vihaan koko paikkaa!"
Florence puolestaan tunsi, että siellä oli suurempi rauha kuin muualla ja parempi ja helpompi säilyttää salaisuutensa korkeiden synkkäin seinäin suojaamana kuin viedä se mukaansa kirkkaaseen päivänvaloon ja koettaa kätkeä sitä onnellisten ihmisten silmiltä. Parempi oli jatkaa oman rakastavan sydämen tutkimista yksinään, kun vieraat rakastavat olennot eivät masentaneet hänen mieltään. Helpompi oli toivoa ja rukoilla ja rakastaa toisten välittämättä, kun sai uskollisesti ja kärsivällisesti elää sellaisten muistojen rauhallisessa pyhäkössä vaikkakin se mureni ja lahosi ja rappeutui hänen ympärillään, kuin jossakin toisessa kuinka iloisessa paikassa tahansa. Hän toivotti tervetulleeksi elämänsä vanhan lumotun linnan ja odotti hartaasti kuulevansa synkän oven taas sulkeutuvan takanaan.
Sellaisten ajatusten täyttäminä he kääntyivät pitkälle ja hämärälle kadulle. Florence ei istunut vaunujen sillä puolella, josta sopi tähystellä kotia, ja kun välimatka heidän ja sen välillä pieneni, katseli hän ulos akkunasta nähdäkseen kadun toisella puolen asuvia lapsia.
Silloin hän äkkiä kääntyi kuullessaan Susanin huudahtavan.
"Hyväinen aika!" huusi Susan, "missä meidän talomme on?"
"Meidän talomme!" toisti Florence.
Susan veti päänsä sisään akkunasta, pisti sen taas ulos ja veti jälleen sisään vaunujen pysähtyessä ja tuijotti ällistyneenä nuoreen emäntäänsä.
Taloa ympäröivät joka taholla kivijalasta kattoon asti monimutkaiset rakennustelineet. Sen kohdalla peittivät leveää katua puoliväliin tiili- ja kiviläjät, laastiröykkiöt ja puupinot. Tikapuita oli nostettu seiniä vasten, työmiehiä kiipeili ylös alas, toisia puuhaili seisten telineitten laudoilla; maalareita työskenteli sisällä; suuria korupaperikääröjä purettiin ulko-ovella kuormarattaista, ja verhoilijankin vankkurit olivat tietä tukkimassa. Ammottavista ja rikkinäisistä akkunoista ei näkynyt huonekaluja missään huoneessa, ei muuta kuin työmiehiä eri ammatteihinsa kuuluvine tarvekapineineen kapuilemassa keittiöstä ullakolle asti. Sisällä ja ulkona samanlaista: muurareita, maalareita, puuseppiä vasaroineen, saviseoksineen, harjoilleen, kirveineen, sahoineen ja laastilapioineen, kaikki työssä yhtaikaa täydessä vauhdissa.
Florence astui maahan vaunuista puolittain epäröiden, oliko tämä oikea talo, kunnes näki Towlinsonin päivänpaahtamana seisomassa ovella häntä vastaanottaakseen.
"Ei suinkaan mitään ikävää ole tapahtunut?" kysyi Florence.