Niin ujo oli Toots tällaisissa tapauksissa ja niin hämillään. Mutta kun rouva Skettles tuli samassa sisään, valtasi Tootsin äkkiä halu kysyä, mitä hänelle kuului, ja toivottaa hänelle hyvää vointia. Sitten Tootsin oli mahdotonta lakata puristamasta hänen kättään, ennenkuin sir Barnet ilmestyi, johon hän heti takertui epätoivoisen sitkeästi.
"Me menetämme tänään kotimme valon, herra Toots", virkkoi sir Barnet kääntyen Florenceen päin.
"Oi, eipä sillä — tarkoitan, sehän on tiettyä", änkytti Toots hämillään. "Hyvästi!"
Niin pontevasti kuin hän lausuikin jäähyväisensä, ei hän lähtenyt pois, vaan seisoi paikallaan tuijottaen neuvottomana. Auttaakseen häntä pulasta Florence lausui lady Skettlesille jäähyväiset moneen kertaan kiitellen ja ojensi kätensä sir Barnetille.
"Saanko pyytää teitä, hyvä neiti Dombey, viemään parhaat terveiseni arvoisalle isällenne?" kysyi sir Barnet saattaessaan vierastaan vaunuihin.
Florencelle tuotti mielipahaa tämä tehtävä, sillä hänestä tuntui kuin hän pettäisi sir Barnetia salliessaan hänen uskoa, että tyttärelle osoitettu ystävällisyys oli myöskin osoitettu isälle. Mutta koska hän ei voinut selittää asiaa, kumarsi hän ja kiitti. Ja taas hän ajatteli, että synkkä koti, jossa häntä ei saatettu sillä lailla ymmälle eikä muistutettu hänen suruaan, oli hänen luonnollinen ja paras turvapaikkansa.
Ne hänen uusista tuttavistaan ja tovereistaan, jotka vielä olivat jäljellä huvilassa, juoksivat sisältä ja puutarhasta sanomaan jäähyväisiä. He olivat kaikki kiintyneet häneen ja erosivat hänestä liikutettuina. Palvelijatkin tunsivat kaipausta hänen lähtiessään ja tulivat kumartelemaan ja niiailemaan vaunujen oven eteen. Katsellessaan ympärillään olevia ystävällisiä kasvoja ja nähdessään niiden joukossa sir Barnetin ja hänen puolisonsa ynnä Tootsin, joka nauraa hihitti ja tuijotti häneen kauempaa, Florence muisti sen illan, jolloin hän oli palannut Paulin kanssa tohtori Blimberin luota, ja kun vaunut ajoivat pois, olivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä.
Ne olivat surullisia, mutta samalla lohdullisiakin kyyneliä, sillä kaikki hellemmät muistot liittyivät synkkään vanhaan taloon, johon hän nyt palasi, ja tekivät sen hänelle rakkaaksi. Kuinka pitkä aika siitä tuntuikaan olevan, kun hän oli vaeltanut hiljaisissa huoneissa, kun hän oli viimeksi hiipinyt hiljaa ja arasti isäänsä tapaamaan, kun hän oli tuntenut jokapäiväisen elämänsä pienimmässäkin toimessa rakkaan vainajan juhlallista, mutta tyynnyttävää vaikutusta. Nämä uudet jäähyväiset toivat sitäpaitsi mieleen Walter-raukan lähdön, hänen katseensa ja sanansa sinä iltana, hänen suloisen hämmennyksensä, hänen hellyytensä niitä kohtaan, jotka hänen oli jätettävä, ja hänen rohkeutensa ja reippautensa. Walterin pikku tarina liittyi myös vanhaan taloon ja kiinnitti hänen sydämensä siihen yhä lujemmin.
Susan Nipperinkin sydän pehmeni sitä taloa kohtaan, jossa hän oli elänyt niin monta vuotta, kun he nyt sitä lähestyivät. Niin synkkä kuin se olikin ja niin ankaran oikeudenmukaisesti kuin hän sen synkkyyden tuomitsikin, antoi hän sen melkein kokonaan anteeksi. "En kiellä sitä, että näen sen taas mielelläni, neiti", virkkoi Nipper. "Ei siinä paljon ole kerskailemista, mutta en sentään soisi sitä poljettavan tai revittävänkään."
"Olethan iloinen saadessasi taas liikkua sen vanhoissa huoneissa?" kysyi Florence hymyillen.