"Sinä olet kovin ystävällinen minulle, rakas äiti", virkkoi Florence.
"Kuinka kiitollinen olenkaan sinulle!"
"Salli minun sanoa nyt, sillä mahdollisesti nyt on paras tilaisuus", jatkoi Edith katsellen ympärilleen nähdäkseen, että he olivat kahden kesken, ja puhuen matalalla äänellä, "että kun minut on vihitty ja olen lähtenyt matkalle muutamiksi viikoiksi, olen levollisemmalla mielellä, jos palaat siksi ajaksi tänne. Älä välitä, vaikka kuka käskisi sinun pysyä muualla, tule vain tänne. Parempi on olla yksin kuin — niin, tahdoin vain sanoa", lisäsi hän keskeyttäen aloittamansa lauseen, "että tiedän sinulle olevan parasta asua täällä kotona, Florence kulta".
"Minä tulen kotiin samana päivänä, äiti."
"Tee niin. Luotan siihen lupaukseen. Valmistu nyt tulemaan minun mukaani, Florence. Tapaat minut alakerrassa, kun olet valmis."
Hitaasti ja mietteissään Edith kuljeskeli yksin talon läpi, jonka valtiattareksi hän niin pian tulisi, ja vähän hän välitti kaikesta siitä hienoudesta ja loistosta, jota siinä alkoi huomata. Sama lannistumaton sielun uhma, sama ylpeä halveksiva ilme silmissä ja huulilla ja sama raju kauneus, joita kesytti vain tietoisuus omasta mitättömyydestä ja kaiken ympärillä olevan arvottomuudesta ja jotka olivat rikkoneet kahleensa lehdon siimeksessä ja raivonneet ja repineet itseään, vaelsivat nyt mahtavien huoneitten ja käytävien kautta. Maalatut ruusut seinillä ja lattioilla olivat terävien piikkien reunustamia, jotka repivät hänen rintaansa. Jokaisessa silmiä häikäisevässä kultajuovassa hän näki jonkin vihatun hiukkasen myyntihinnastaan. Leveät korkeat kuvastimet näyttivät hänelle täydessä koossa naisen, jolla oli vielä yksi jalo piirre luonteessaan, mutta joka oli liian uskoton paremmalle itselleen ja liian turmeltunut ja vajonnut pelastaakseen itsensä. Hän luuli tämän olevan niin selvää kaikille muillekin, että hänelle ei jäänyt muuta apukeinoa tai itsetunnon kannustinta kuin ylpeys, ja ylpeytensä avulla, joka kidutti hänen sydäntään yötä päivää, hän taisteli kohtalonsa kanssa, astui uljaasti sitä vastaan ja uhmasi.
Oliko tämä se nainen, johon nuori tyttö — viaton, vahva vain vakavuudessaan ja yksinkertaisessa vilpittömyydessään — saattoi niin vaikuttaa, että hän Florencen seurassa oli kuin toinen olento, jonka rinnassa intohimon myrsky hiljeni ja ylpeyskin muuttui nöyryydeksi? Oliko hän sama nainen, joka nyt istui hänen rinnallaan vaunuissa käsi kädessä hänen kanssaan ja joka, samalla kun pyysi häneltä rakkautta ja luottamusta, painoi kauniin päänsä hänen rinnalleen ja olisi antanut oman henkensä suojellakseen Florencea vääryydeltä ja suruilta?
Oi, Edith, kuinka suloista olisikaan kuolla sellaisella hetkellä! Ehkä paljon parempi ja suloisempi kuolla niin, Edith, kuin elää loppuun asti!
Arvoisa rouva Skewton, jolla oli mielessä kaikkea muuta kuin tuollaisia tunteita — sillä samoin kuin monet muut hienotapaiset ihmiset, jotka ovat eläneet entisinä ja nykyisinä aikoina, ei hänkään tunnustanut kuolemaa eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan niin alhaisesta ja kaikki tasoittavasta nousukkaasta — oli vuokrannut talon Brook Streetin varrelta, Grosvenor Squarelta, eräältä mahtavalta sukulaiselta (Feenixin heimolaiselta), joka oli poissa kaupungista ja mielellään lainasi talonsa häitä varten, koska hän siten lopullisesti vapautui antamasta muita lainoja ja lahjoja rouva Skewtonille ja hänen tyttärelleen. Koska perheen arvon vuoksi oli välttämätöntä tällöin esiintyä loistavasti, oli rouva Skewton hankkinut sinne erään sopuisan liikemiehen avulla, joka asui Marylebonen seurakunnassa ja lainasi korkealle aatelistolle ja hienoille ihmisille kaikenlaisia esineitä pöytäastioista palveluskuntaan asti, valkopäisen hovimestarin (erikoista lisäpalkkiota vastaan, hän kun näytti vanhalta perhepalvelijalta), kaksi hyvin pitkää nuorta liveripukuista miestä ja valikoidun palveluskunnan keittiöön. Sen johdosta syntyi alakerrassa sellainen tarina, että entisen miespalvelijan Withersin, joka äkkiä vapautettiin monista talousvelvollisuuksistaan ja pyörätuolin työntämisestä (se kun ei soveltunut pääkaupunkiin), oli nähty useampia kertoja hierovan silmiään ja nipistelevän jäseniään ikäänkuin hän olisi epäillyt nukkuneensa liiaksi Leamingtonissa maitomiehen luona ja näkevänsä yhä taivaallista unta. Kun vielä oli samasta mukavasta saantipaikasta tuotu tarpeellisia pöytäkaluja ja porsliiniesineitä ynnä kaikenlaisia lisävarustuksia, niiden joukossa sievät vaunut kilpahevosineen, asettui rouva Skewton istumaan suurelle sohvalle pielusten varaan Kleopatran asentoon ja otti kaikessa viehättäväisyydessään vastaan vierailijoita.
"Ja kuinka voi suloinen Florenceni?" kysyi hän, kun hänen tyttärensä tuli sisään suojatteineen. "Sinun pitää tulla suutelemaan minua, Florence rakkaani, ole niin hyvä."
Florence kumartui ujosti löytääkseen jonkin valkean kohdan rouva Skewtonin kasvoissa, mutta silloin tarjottiinkin hänelle korva, ja niin hän pelastui pulasta.