"Edith kulta", virkkoi rouva Skewton, "kuuleppas, mitä sanon — astuhan hetkiseksi kirkkaampaan valoon, suloinen Florenceni."
Florence totteli punastuen.
"Sinä et muista, rakkahin Edith", sanoi hänen äitinsä, "millainen olit samanikäisenä kuin tämä harvinaisen ihastuttava Florencemme tai muutamia vuosia nuorempana?"
"Olen unohtanut sen kauan sitten, äiti."
"Sillä minä luulen tosiaankin, rakkaani", jatkoi rouva Skewton, "huomaavani selvän yhdennäköisyyden meidän erikoisen lumoavan nuoren ystävämme ja sinun välilläsi sellaisena kuin olit silloin. Ja se osoittaa", lisäsi hän matalammalla äänellä ilmaistakseen siten, ettei Florence vielä ollut lähimainkaan täydellisellä asteella, "mitä kasvatus ja sivistys voi saada aikaan".
"Niin tosiaankin", vastasi Edith jurosti.
Hänen äitinsä katseli häntä hetkisen terävästi ja tuntien olevansa epävarmalla pohjalla jatkoi kääntääkseen huomion toisaanne:
"Suloinen Florence, sinun pitää tulla suutelemaan minua vielä kerran, rakkaani, ole hyvä."
Florence tietysti totteli ja painoi taas huulensa rouva Skewtonin korvalehdelle.
"Ja sinä olet epäilemättä kuullut, kullanmuruni", virkkoi rouva
Skewton pitäen häntä kädestä, "että isäsi, jota me kaikki ihailemme
ja kunnioitamme tavattomasti, menee viikon päästä naimisiin rakkaan
Edithini kanssa".