"Hän merkitsee minulle niin paljon, että mieluummin luovun sinusta, niinkuin luovun (jos annat siihen aihetta) Dombeystä huomenna kirkossa, mieluummin kuin sallin rahtustakaan siitä pahasta, mitä on minun rinnassani, tartuttaa hänen rintaansa", vastasi Edith. "Jätä hänet rauhaan. Mikäli voin estää, ei häntä saa myrkyttää eikä saastuttaa niillä läksyillä, joita minulle on opetettu. Tämä ei ole mikään kova ehto näin katkerana iltana."
"Jos olisit esittänyt sen lapsen tavalla, Edith", uikutti hänen äitinsä, "niin silloin ehkä ei, hyvin todennäköisesti ei. Mutta noin tavattoman loukkaavat sanat —"
"Ne ovat nyt olleet ja menneet meidän kesken", virkkoi Edith. "Kulje omaa tietäsi, äiti. Ota mielesi mukaan osaa kaikkeen, mitä olet saavuttanut, nauti siitä mikäli voit ja ole niin onnellinen kuin suinkin. Meidän elämämme päämäärä on saavutettu. Tästä lähtien nauttikaamme siitä mitään puhumatta. Minun huuleni ovat vaiti menneisyydestä tästä hetkestä lähtien. Minä annan sinulle anteeksi osuutesi huomisessa katalassa teossa. Antakoon Jumala minulle anteeksi oman osani."
Hän toivotti äidilleen hyvää yötä ja poistui omaan huoneeseensa äänen tai vartalon värähtämättä ja ikäänkuin jalallaan polkien jokaista hellempää tunnetta.
Mutta hän ei mennyt lepäämään, sillä kun hän oli yksin, kuohuivat hänen tunteensa kiihkeinä. Hän asteli edestakaisin, hellittämättä edestakaisin ainakin satoja kertoja kaikkien niiden loistavain varustusten ohitse, joilla häntä oli aikomus seuraavana päivänä koristaa. Hän käveli musta tukka auki pudistettuna, mustat silmät raivoisina, säälimättömän käden jättäessä punaisia naarmuja kauniiseen valkeaan rintaan. Niin hän asteli edestakaisin pää syrjään käännettynä kuin hän tahtoisi olla näkemättä omaa kauneuttaan ja päästä eroon itsestään. Sillä tavalla Edith Granger suoritti hiljaisena yön hetkenä ennen häitään rauhattoman henkensä kanssa kovan, katkeran, äänettömän ja ylpeän taistelun, valittamatta sanallakaan.
Vihdoin hän sattumalta kosketti avonaiseen oveen, joka johti Florencen makuuhuoneeseen.
Hän säpsähti, pysähtyi ja katsoi sinne.
Siellä paloi valo, joka näytti hänelle sikeästi nukkuvan Florencen viattomuuden ja kauneuden kukoistuksessa. Hän pidätti hengitystään ja tunsi vaistomaista vetovoimaa Florencea kohtaan.
Yhä lähemmäksi hän siirtyi, kunnes hän kumartui, painoi huulensa hentoon käteen, joka riippui vuoteen ulkopuolella, ja nosti sen hiljaa kaulalleen. Sen kosketus vaikutti kuin profeetan sauva ennen muinoin kallioon, kyyneleet puhkesivat esiin hänen vaipuessaan polvilleen ja laskiessaan pakottavan päänsä ja hajalliset hiuksensa Florencen pielukselle.
Niin Edith Granger vietti häittensä edellisen yön. Sellaisessa asennossa aurinko hänet tapasi hääaamuna.