"Sinä olet narri, Edith", virkkoi äiti vihaisesti. "Luuletko saavasi nauttia uudessa kodissa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin hän on naimisissa ja sieltä poissa?"
"Kysy minulta tai itseltäsi, odotanko koskaan minkäänlaista rauhaa siinä talossa", sanoi tytär. "Silloin tiedät vastauksen."
"Ja pitääkö minun kuulla tänä iltana kaikkien vaivojeni ja ponnistusteni jälkeen, joiden avulla pääset riippumattomaksi", valitti hänen äitinsä melkein huutaen kiihkosta samalla kun hänen päänsä tutisi, "että minussa on turmelusta ja ruttoa ja etten ole sopiva nuoren tytön seuraksi! Mikä sinä olet, sanoppa? Mikä sinä olet?"
"Olen kysynyt sitä itseltäni", vastasi Edith tuhkanharmaana ja akkunaan osoittaen, "useammin kuin kerran istuessani tuolla ja nähdessäni jonkin sukupuoleeni kuuluvan kuihtuvan olennon menevän ohitse, ja Jumala tietää, että silloin olen saanut vastauksen kysymykseeni. Voi, äiti, äiti, jospa olisit jättänyt minut viattoman sydämeni ohjattavaksi silloin, kun minäkin olin tyttö — nuorempi kuin Florence — kuinka erilainen olisin voinut olla!"
Huomaten selvästi, että kaikki vihanpurkaukset olivat nyt hyödyttömiä, hänen äitinsä malttoi mielensä ja alkoi valitella, ettei ollut saanut jo ennemmin kuolla ja että hänen ainoa lapsensa oli hylännyt hänet ja että näinä pahoina aikoina oli unohdettu velvollisuudentunto vanhempia kohtaan ja että hänen oli täytynyt kuulla luonnottomia solvauksia ja että hän ei halunnut elää enää.
"Jos täytyy yhä elää tällaisten lakkaamattomien kohtausten toistuessa", uikutti hän, "niin olen varma siitä, että minun olisi paljon parempi miettiä jotakin keinoa, joka päättäisi päiväni. Voi, kuinka kauheaa on ajatella, että sinä olet tyttäreni, Edith, ja puhuttelet minua tuolla tavalla!"
"Meidän kesken, äiti, on molemminpuolisten moitteiden aika lopussa", huomautti Edith surullisesti.
"Miksi sitten manaat sen taas esille? Tiedäthän raatelevasi minua mitä kauheimmalla tavalla. Tiedäthän, kuinka heikko olen epäystävällisyyttä kestämään. Ja vielä tällaisella hetkellä, jolloin minulla on niin paljon ajattelemista ja luonnollisesti tahdon esiintyä parhaimmassa valossa! Ihmettelen sinua, Edith, kuinka hennot pelästyttää äitiäsi hääpäivän aattona?"
Vanhan rouvan nyyhkyttäessä ja hieroessa silmiään Edith katseli häntä yhtä tyynesti kuin aikaisemminkin ja virkkoi samalla matalalla ja hiljaisella äänellä, joka ei ollut noussut eikä laskenut siitä alkaen kun hän ensiksi puhutteli äitiään: "Olen sanonut, että Florencen pitää lähteä kotiin."
"Menköön vain!" huudahti masentunut ja pelästynyt äiti kiireesti. "Minulla ei ole tosiaankaan mitään hänen lähtöään vastaan. Mitä minä välitän siitä tytöstä?"